Aika ajoin mietin tätä blogia. Että kirjoittaisiko jotain. Joskus asiat tuntuu suurilta ja pelottaviltakin ja siksi ei voi niistä kirjoittaa ja juuri siksi ei voi kirjoittaa mistään yhtään pienemmästäkään. On vain hiljaa.
Se suuri asia on tulossa oleva vauva. Nyt jo hyvinkin tulossa, laskettu aika joulukuussa. Maha on muuttunut ei enää niin pieneksi kummuksi. Aika suureksi. Potkut tuntuvat jykeviltä ja teräviltä.
Raskauden alussa pelkäsin keskenmenoa. Johtui tietysti siitä edellisestä. Vaikka ultrassa kaikki oli hyvin, pelkäsin että pieni alku kuolee. Että seuraavalla kerralla lääkäri taas sanoo, että ei täällä ole mitään elävää. Riitelin J:n kanssa enemmän kuin koskaan. J pelkäsi isäksi tulemista. Pelkää vieläkin, mutta ei ehkä enää samalla tavalla. Luulen, että J:lle isyys oli jotenkin abstrakti ja tuntematon voitettava taistelu, jota ei uskaltanut edes aloittaa. J riiteli kanssani enemmän kuin koskaan. Pelkäsin, että suhde ei kestä. Itketti.
Mutta sitten neuvolassa pikkuisen sydänäänet, joita J oli mukana kuuntelemassa. Oma pikkuinen. Ei enää niin pelottava. Ja minulle tuntuvat pienet potkut. Äiti älä huolehdi, täällä olen. Elossa.
Nyt tämä perhe on asettunut seesteiseen odotuksen tilaan. Enää ei riidellä. Ollaan lähekkäin.