Mikä järki on mennä naimisiin? Mihin se yhteiselo siitä kummenee? Kun erosin exästä, ajattelin, että tämä on nyt nähty. Naimisissaolo nimittäin. Ei anna naimisissaolo mitään parannusta suhteeseen, jos siinä ei hyvää muuten ole.
Miksi alunperinkään menin naimisiin? Juhlia ei vietetty, joten "päivä prinsessana" ei ollut syy. Lapsia ei ollut, eikä ollut tulossakaan. Olimme olleet aviossa nelisen vuotta ennen esikoisen syntymää. Silloin tuntui, että tässä on mies johon haluan sitoutua. Että voin sen kyllä ääneen sanoa muillekin. Se että tuli avioero, ei johtunut naimisiinmenosta. Ero olisi tullut, vaikka olisimme olleet avoliitossa. Tietenkin, kun olin tyhmä, sain maksaa erosta, mutta sekään ei ollut itsessään naimisiinmenon vika, vaan oma vikani.
Kun J:n kanssa ryhdyimme yhteen, sanoin heti alkuun, että minä en sitten mene naimisiin. Että kymmenen vuoden päästä voin harkita kihloja ja toisen kymmenen päästä naimisiinmenoa, jos hyvältä tuntuu. Että se avio-asia on jo nähty. Kuitenkin kihloihin meno tuntui olevan tärkeää J:lle ja sitten minusta alkoi tuntua, että voisin minä J:n kanssa mennä, vaikka kenenkään muun kanssa en. Ennen sitä käytiin keskustelu, että minä en sitten sormusten nakkeluun ryhdy. Jos ne laitetaan, niin ne on sitten. Että pitää sitoutua, jos kerran aikoo. Ja että naimisiin en siltikään ole menossa, kihloissaolo riittää sitoutumisen osoitukseksi. Poikkeuksen tekisi yhteinen lapsi. Jos sellainen tulisi, niin olen niin vanhanaikainen, että haluan lapsia vain aviossa.
Sitten muutimme J:n kotiin. Minä, lapset ja kissa. Menin uuteen työhön uudelle paikkakunnalle. Rakensin uuden elämän minulle ja lapsilleni J:n siipien suojaan, J:n kotiin, J:n rakkaiksi. Kerran saunassa puhuttiin siitä, että jos J kuolee, niin minä ja lapset joudumme etsimään uuden kodin, joku muu päättää, että miten J haudataan ja J:n omaisuus jaetaan suvulle. Ja jos minä kuolen, ei J ole minulle tai lapsille virallisesti kukaan. Äitini, jonka kanssa en edes tule toimeen, varmaan päättäisi hautapaikan. Lapset menisivät isälleen ja äidistä tuskin sen koommin puhuttaisiin. Että nyt ollaan perhe ja sitten ei oltukaan oikeasti.
Sukunimiasia oli eron aikaan mielestäni miulle aivan selvä. Olen tällä nimellä tehnyt työuraa melko pätkän, lapset ovat tämän nimisiä, enkä koe tyttönimeä enää omakseni. Nimihän se vain on. Ex ei asu samalla paikkakunnalla, nimi ei ole erikoinen, se on nimi siinä kuin muutkin. Että kyllä kelpaa minulle. Mutta sitten täällä uudessa elämässä nimi alkoikin muistuttaa exästä. Kuin olisin nimen kautta yhä sidottu häneen. Merkitty hänen naisekseen, hänen perheekseen.
Kun J sitten kosi, sanoin tietenkin kyllä.
Rakkaus itsessään ei tarvitse virallistamista. Me itse tiedämme, kuinka rakkaita olemme. Me itse tiedämme, kuinka rakkaita aiomme jatkossa olla. Silti sen rakkauden saa osoittaa toisillekin. Näyttää maailmalle, että tässä on ihminen, johon sitoudun. Jos ero tulee joskus, mitä tietenkään emme toivo, ei se ole juuri sen kummempaa kuin avoliitostakaan. Muutama paperi enemmän, yhtä paljon sattuu sieluun. Avioehdot on avioeroja varten keksitty, ei elämäänsä tarvitse aikuisten ihmisten enempäänsä sotkea. Ehkä näin molempien ollessa toisella kierroksella avioliittokin tulee järkeväksi.
Lisäys: kysyin J:ltä, että miksi hän halusi naimisiin kanssani. Vastaus oli jotakuinkin, että hän haluaa olla kanssani loppuelämänsä. Siksi.