Elämässä minua on usein kannatellut luja luottamus ihmiseen ja ihmisen vilpittömiin pyrkimyksiin hyvästä. Vaikka monenlaista on nähty, en silti ole kyynistynyt. Anteeksiantaminen on helppoa, kun uskoo hyvän voittoon. En ole koskaan ollut pitkävihainen. Enkä helpolla menetä luottamusta siihen, etteikö toisessa ole hyvää ja pyrkyä parempaan. Joskus tietysti pyrky jää monilla mittapuilla ohueksi, vaikka ehkä sille ihmiselle onkin äärirajoilla.
Nykyään tällä luontaisella taipumuksella on käyttöä töissä. Teen töitä ihmisten kanssa, joita moni pitää täysin epäonnistuneina. Eivät he ole. Tai no ehkä monilla mittareilla ovat, mutta heistä löytyy kuitenkin lämpöä ja lojaaliutta, oikeudenmukaisuutta, toivoa tulevasta ja unelmia. Mietin työssäni, että miten sitä hyvää voisi kasvattaa. Lähes kaikki ovat tai ovat olleet päihdeongelmaisia. Huumeita, viinaa, pillereitä, kaikkea sekaisin ja erikseen. Minun työhöni ei kuulu päihdeongelmien käsittely, mutta kyllähän niitä usein sivutaan. Elämä kun on kokonaisuus, eikä yksi osa ole irrallinen.
Töissä varmaan tärkein taito minulla on ihmisen kohtaaminen. Pysähtyminen yhden ihmisen eteen. Näkeminen ja kuuleminen. Uskominen. Kunkin omien vahvuuksien löytymisessä auttaminen ja eteenpäin saattelu. Kuljen heidän rinnallaan vain hetken, päästän heidät siivilleen ja toivon lujasti, että siivet kantaa.
Ehkä tästä syystä oma tilanne näyttäytyy minulle lähes pelkkänä onnena ja aurinkona. Pikku kupruja on. Elämässä aina.