Joskus sitä vaan ei jaksa. Milloin mitäkin. Väsyy ja tulee mitta täyteen. Päättää, että antaa olla. Nyt olen väsynyt varmaankin hyväätarkoittavien kommentteihin. Kuten olen aiemminkin sanonut, blogi ei ole koko totuus. Arjen uskollinen kuvaus. Vaan se on hetkien kertomus. Milloin joku hetki päätyy blogiin? Se vaatii, että hetkessä on jotain minulle merkityksellistä.
Vaikka kirjoitin alkoholiongelmasta, ei se tarkoita, että elämämme pyörisi sen ympärillä. Normaali arki on normaalia arkea. Lapset eivät ole vaarassa. Lapset ovat kaikkeni, en asettaisi lapsia vaaraan. Osaan kyllä arvioida milloin hetkien kertomuksesta siirrytään arjen kuvaukseen ja milloin on aika tehdä valintoja.
Kukin tekee valintansa ja päätöksensä aina senhetkisen tiedon ja tunteen varassa. Toisena hetkenä voisi tulla toisia päätöksiä. Tähän asti olen antanut J:lle anteeksi. Ehkä jotkut eivät anna anteeksi uudelleen ja uudelleen. Minä annan. Ehkä se on jonkun mielestä viesti J:lle, että hän saa tehdä mitä huvittaa. Minulle ja toivottavasti myös J:lle se on viesti, että J teki virheen ja sai anteeksi. Kyllä ihmiset tekevät virheitä. Jokainen. Minäkin. Toivottavasti saan ne anteeksi, kun tarve on.
Kommentoijat ovat sitä mieltä, että mitään puoliskoja ei ole. Että pitää olla sinut itsensä kanssa ja sitten uutta miestä kehiin. Mutta minä en usko niin. Jos näillä satojen kirjoitusten pohdinnoilla ei itseään tunne, niin mitä se vaatisi? Alusta asti J on tuntunut puoliskolta. Kuin olisin tuntenut aina. Minulla ei ole tässä hetkessä halua luopua puoliskostani. Autan siinä mitä juomattomuus vaatii, jos J antaa auttaa.
Kommentointi toistaiseksi rajoitettua.