Syystä tai toisesta ex on taas herännyt muistamaan, että hänellähän oli lapsia. Laittoi sähköpostia, että haluaa tavata lapset. Varmemmaksi vakuudeksi ilmoitti, että oli ollut yhteydessä oikeusaputoimistoon asian tiimoilta. Samalla toivoi, että hänen ei tarvitsisi tavata minua tai J:tä. Ilmoitin, että tervetuloa vaan. Sovitaan päivä. Että aloitetaan muutaman tunnin tapaamisella ja että valitettavasti minulta ei voi välttyä. Saa nähdä, että eteneekö tämä mihinkään konkretiaan. Edellisestä isän ja lasten tapaamisesta on kulunut nyt lähes 8 kuukautta. Puhelimessakaan eivät ole puhuneet.
Pienemmällä erityisesti on viime aikoina ollut ikävä. Olisihan se hyvä, jos voisivat isänsä tavata. Epäilyttää kyllä kovin, että mahtaako hetkellinen innostus kovin pitkään kestää. Onko aika kullannut muistot? Että lasten kanssa oli kiva aina? Pelkkiä mukavia retkiä? Ei taida muistaa, että kiukuttelevat väsyneinä, eivät tottele, jos käsky on kovin mieltä vailla. Sanovat suoraan mitä ovat mieltä. Eipä kaunistella ei, että kivaa on, jos ei ole. Todennäköisesti kehuvat elämänsä uutta tärkeää miestä eli J:tä. En tiedä mikä miehen kunto on. Onko kunnossa? Todennäköisesti ainakin kohtuullisessa, kun lapsetkin muisti.
En tiedä, että eteneekö tämä. Ja jos etenee, niin kuinka. En mielelläni sotkisi oikeuslaitosta prosessiin. Siellä pian päättävät, että joka toinen viikonloppu ja puolet lomista ja käsitykseni mukaan lähivanhemman on lapsi luovutettava ellei ole ihan selkeä humalatila tms. Tapaamattomuudesta riidellään sitten. Jos nyt saataisiin sovittua keskenään joku lapsille sopiva vaihtoehto. Isälle kyllä. Turvattomuudelle, pahalle mielelle, petetyille lupauksille iso EI.