tiistai 31. joulukuuta 2013

Vuosi 2013

Olisiko se vuosikatsauksen aika näin viimeisenä päivänä? Olipahan vuosi, täytyy sanoa. Vuotta leimasi vahvasti erokriisi. Harkintavaihe helmikuulta elokuulle, miehen pyristelyt siinä, minun osaamattomuuteni miehen käytöksen edessä. Miehen alkoholismi. Sitten miehen muuttuminen ex-mieheksi, minulle niin hyvä asia, mutta lasten ikävöinti isäänsä, joka hävisi heiltä, eikä ole palannut. Vasta joulukuussa saimme sopimuksen huoltajuus- ja muihin asioihin, ensimmäistäkään elatusmaksua ex ei ole vielä maksanut, eikä hakenut yhä säilössä olevia tavaroitaan. Koko vuosi siis on puljattu tätä eroa ja yhä jatkuu. En saa exään otetta, en saa häntä tekemään mitään niinkuin haluaisin. En edes hakemaan niitä tavaroitaan. Exällä on yhä henkinen yliote, niinkuin on ollut monta vuotta.

Töiden puolesta vuoteen mahtui hyviä hetkiä ja niin paljon väsymystä ja ylitöitä, turhautumista tekemättömistä töistä, halua tehdä, mutta seiniä vastassa. Ja sitten päätökseni osa-aikaisuudesta, uudet tehtävät. Omat ongelmansa niissäkin, mutta tärkeintä työn asettuminen järkeviin mittasuhteisiin elämässä. Tärkeintä on ihan joku muu ja työ on vain työtä. Hyvä oppi minulle, vaikka joinakin päivinä yhä harjoittelen sitä ajatusta.

Lasten vuosi oli näennäisesti uomassaan kulkeva, mutta onhan siellä pienissä päissä ollut ja on yhä paljon kysymyksiä. Isompi aloitti koulun ja pienemmästäkin tuli niin iso, että päiväkodissa pitää olla ilman isoveljeä. Lasten vuoden kohokohta oli varmaan kissan tulo taloon. Kissan kehräys, kissan leikit, kissa odottamasa kotiintulevia, herääviä, saunovia... Kissa on meille kaikille niin tärkeä ja me kissalle. Lapsilla on ollut turvallisia aikuisia lähellään, vaikka isä ei olekaan. Molemmat kuitenkin varmistavat alinomaa, että äiti on lähellä. Missä äiti?

Minun vuoteni? Nyt vuoden viimeisenä päivänä ajattelen vain sitä, että sain J:ltä huomenen toivotukset. Että hän oli luonani maanantaiaamuun ja lähti täältä suoraan töihin. Että elämässäni onkin niin monen vuoden jälkeen yllättäen ihminen, jonka kanssa on hyvä olla. Jonka kanssa on yhteisiä ajatuksia. Jonka kanssa elämä ei ole taistelua, vaan jonka kainalossa voin levätä. J ajattelee minun ja lasten parasta niin aidosti, että välillä on kyyneleet silmissä. Vuoden viimeisenä päivänä olen rauhallinen, levännyt ja onnellinen.

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Halkopino, osa 2

Elämä maalla, osittain puulämmitetyssä talossa vaatii halkopinoja. Talo on on ollut minun (tai no pankin ja exän ja minun ja nyt enimmäkseen pankin ja vähän minun) kaikkiaan yhdeksän joulua. Olen tehnyt monituiset halkopinot. Ex teki jokusen myös, joskin vähemmän. Tänä syksynäkin tein monta pinoa, naisporukka kävi vähän talkoissakin, appiukkokin vähän pinosi ja jos en väärin muista, niin isänikin oli juuri silloin käymässä ja pääsi osalliseksi pinoamisesta.

Halkopinoihin liittyy monta muistoa, enimmäkseen huonoja. Kirjoitin keväällä 2012 yhdestä halkopinosta ja sen tarinasta. Tänään olisikin sitten ihan erilainen halkopinotarina. Onnellinen sellainen.

Syysmyrsky kaatoi pihaltani, aivan tontin reunalta, yhden puun. Puu kaatui viereiselle tyhjälle tontille, joten arvelin, että ei se siinä nyt ketään haittaa. Sitten satoi luntakin. Arvelin, että olkoot kevääseen, setvin sitten jonkun tekemään sille jotakin. Sitten elämääni tulikin J, jonka mielestä puu pätkitään, pätkistä tehdään halkoja, halot pinotaan kuivumaan ja sittemmin poltetaan. Ja juuri niin tänään tapahtui. Ilman mitään sen suurempaa draamaa puu muuttui haloiksi, oksat siirtyivät kasaksi, roskat hävisivät paikalta, työvälineet siirtyivät paikoilleen takaisin. Nyt minulla on halkopino, joka on ihana muistutus siitä, että elämää voi elää toisinkin.


tiistai 24. joulukuuta 2013

Elämä tuntuu hyvältä

Vaikka jo eilen toivottelin joulurauhaa, palaan vielä. Nimittäin olen huomannut, kuinka pienissä asioissa onni voi asua. Ehkä häivähdyksenomaisissa, toiselle niin tavallisissa, minulle niin oudoissa ja suurissa. Istuimme J:n kanssa yksi päivä keittiössä kahvilla tai jotain, siivosin samalla keittiön kukasta kuivia lehtiä roskikseen. Kun siivoukseni oli valmis, J nappasi roskiksen, joka oli täynnä ja lähti viemään sen. Pyytämättä, sanomatta. Itsekseen. Tänään isompi heräsi hirveän aikaisin, eikä meinannut saada unta. Piti meitä hereillä vaikka kuinka kauan, eikä J sitten ollutkaan saanut enää unta. Oli tullut alakertaan. Huomasin juuri, että hän on aamun tunteina lämmittänyt uunia. Meille lämmintä, ennen kuin hän lähtee.

"Uudet säännöt.", sanoo J minulle usein, kun ihmettelen jotain, pelkään jotain, toimin asioissa niin kuin olen tottunut. Uusiin sääntöihin kuuluu, että minun ei tarvitse pärjätä yksin, ei tarvitse ottaa vastuuta kaikesta yksin, ei tarvitse koko ajan peilata toisen mielialoja. Että olen rakastettu ja tärkeä itsenäni. Tämmöisenään. Että joku muukin hakee puita, tekee lumitöitä. Ilman pyytämistä ja pakottamista, ilman että minä olen työnjohtajana ja kannan vastuun töiden sujumisesta. Uusiin sääntöihin kuuluu, että aikuiset ovat aikuisia.

Tänään elämä tuntuu niin hyvältä.


maanantai 23. joulukuuta 2013

Joulurauhaa

Joulumietteissä tänään. Juuri saimme joulusiivouksen valmiiksi. J on käymässä kaupungissa, hän lähtee aattoaamuna sukunsa luokse joulunviettoon. Isomman toiveiden mukaan olohuoneen pöydälle silitettiin pellavainen liina, jonka päälle laitettiin kynttilät ja suklaata sisältävä lasipurkki. Kuusi on jo sisällä ja koristeltu. Jouluruuat on perunalaatikkoa lukuunottamatta valmiit. Ostin suurimman osan valmiina, kinkun paistoin itse, samoin piparit ja tortut. Luumusoppa on tekemättä. Joululahjojen kanssa oli pieni kriisi, kun osa lahjoista löytyi lasten piiloleikissä. Että miten ihmeessä pukki on jo tuonut paketteja? Kriisiin saatiin luova ratkaisu.

Meille ei tule joulunpyhiksi ketään. Olen lasten kanssa kolmistaan, niin ja kissa tietenkin. Lupasin lapsille, että syödään herkkuja ja ollaan yövaatteissa. Ensin siskon miehineen piti tulla, mutta kissa sairastui. Sitten äitini ja isäni ehkä olivat tulossa, mutta eivät kai jaksakaan. Juttelin eilen siskon kanssa, että lienee näille lapsille ensimmäinen täysin raitis joulu. Jos vanhempani olisivat tulleet, olisi sekin mennyt. Nyt saan lapsille lahjan, jonka arvon vielä myöhemmin ymmärtävät.

Istun nyt olohuoneen sohvalla, siinä joulusiivotussa olohuoneessa, kynttilänvalossa. Kuuntelen virsiä ja kirjoitan tätä. Lapset leikkivät yläkerrassa. Toivotan jokaiselle rauhallista joulua, onnea olemassaolosta ja läheisten seuraa! 

lauantai 21. joulukuuta 2013

Toisen edestä ei voi tehdä

Parisuhde on aina kasvamista. Varsinkin näin toisella kierroksella, kun kummallakin on jo elettyä elämää ja omat tapansa. Kummallakin on taustansa ja sen mukana tuomat. Pitäisi kasvaa siihen, että hyväksyy asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Löytää ne kaikki hyvät ja ihanat ja pystyy elämään niiden asioiden kanssa, jotka eivät ole niitä, joita itse valitsisi.

Minulla on nyt kasvamista siihen, että en voi siloittaa tietä toisen edestä. Vaikka niin mielelläni sen tekisin, mutta en voi. En voi muuttaa asioita toisiksi, enkä voi piilottaa todellisuutta mihinkään. Minun on vain kestettävä toisen kipuilu ja katsottava kuinka käy. Niinkuin hänenkin tietysti.

Nimittäin J kipuilee nyt lapsiperheen arkea. Viime yönä pienemmällä oli maha kipeä. Valvoin hänen kanssaan, otin kainaloon ja lohdutin. Aamulla perin aikaisin isompi heräsi yskimään. Valvoin hänen kanssaan. Otin kainaloon ja lohdutin. Nousimme sitten kahvinkeittoon, kun uni ei tullut enää. Lapsilla alkoi loma, joulun tulo jännittää, kaikkea ihmeellistä, mikä tarkoittaa, että he menevät kuin hyrrät ja pitävät meteliä. J ei ole tottunut lasten meteliin, eikä yöherätyksiin. Ei siihen, että koko ajan jollakulla on asiaa ja tarve. Joku on kokoajan aikuista vailla. Koko ajan.

 J sanoi minulle, että häntä pelottaa se kuinka hän sopeutuu. Sopeutuuko? Vaikka minä olisin juuri hyvä, onko minun elämäni sitä? En minä voi lapsia muuttaa, en saada elämää toiseksi. Tätä se vain on, nyt ja vielä monta vuotta. En voi, eikä minun pidä tasoittaa elämääni J:lle. Antaa nukkua aamulla, vaikka minä olisin se, joka on valvonut. Pitää lapsia hiljaisena, että J saa luettua lehtensä, kun en saa itsekään. En vaan voi, vaikka haluaisinkin. Nyt minun on vain katsottava vierestä, että kuinka käy. Mihin kipuilu johtaa. Minuakin pelottaa.



keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Eikä tarvitsekaan

Riita-postaukseen on tullut hyviä kommentteja. Olen paljon miettinyt sitä, siis sekä riitaa, sen aihetta että sitä mitä ylipäänsä odottaa parisuhteelta. Mitä odottaa itseltään ja mitä odottaa toiselta? Tähän ikään mennessä ymmärtää jo, että kukaan ei ole täydellinen. En minä, eikä kukaan muukaan. Vajavaiset voivat olla toisilleen lähes täydelliset. Nyt tuntuu, että J on ehkä minulle lähes ja minusta tuntuu, että minäkin hänelle ehkä lähes. Tietysti olemme vielä siellä vaaleanpunaisessa kuplassa, emmekä ajattele järkevästi.

Mutta tässä kaikessa keskeneräisyydessäänkin on hyvinkin oikeutettu kokemaan kaikkia tunteita. Jos joku asia tuntuu pahalta, se tuntuu. Ei siinä järkipuhe paljon auta. Koen, että minulla on oikeus siitä pahasta olosta puhua. Niin on tietysti J:lläkin. En usko, että hän aikoisi salata minulta asioita reaktioideni pelossa. Ennemmin minä sen saattaisin tehdä. Mutta en nyt usko siihenkään. Ainakin tähän saakka olemme voineet puhua kaikesta, vaikeistakin. Unelmista ja toiveista. Peloista. Arjesta. Onnestakin ja sen menettämisestä. Menettämisen pelosta.

Nyt ainakin tuntuu, että ehkäpä käsissäni on parisuhde jollaisesta olen unelmoinut. Vaikka en kaikkia asioita haluakaan käsitellä kevyesti, enkä ohita niitä olankohautuksella. Eikä tarvitsekaan.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Ensimmäinen riita

Nyt se on sitten koettu minun ja J:n ensimmäinen riita. Mietin sitä heti suhteen alettua, että miten tämä mies riitelee, miten minä riitelen hänen kanssaan ja mikä on lopputulos. Onko parisuhteita, joissa ei riideltäisi? Ehkä. Minulle riita on merkki siitä, että uskalletaan olla jotain mieltä, uskalletaan olla eri mieltä, mutta ei osata vielä käsitellä niitä erimielisyyksiä. Ei ole löytynyt vielä yhteistä kieltä, jolla erimielisyys saataisiin puhuttua ilman riitaa. Ei riita maailmaa kaada, se kaataa, jos sitä ei pystytä sopimaan.

Meidän riidassa varmaankin auttoi, että olemme puhuneet aika paljon. Tiedämme toistemme taustoja. Mielestäni J riiteli huonosti, epäreilusti, väärin, mutta ehkä me löydämme tähänkin paremman tien joskus. Riidan aihe oli minun rajani alkoholinkäytössä. Että mitä siitä olen mieltä, miltä se minusta tuntuu, miksi se minua pelottaa. J ei kai ymmärtänyt minua, vaikka tietää taustani. Olin hirveän hyökkäävä, vihainenkin. Olisin voinut olla rauhallisempi ja selittää kantani ystävällisemmin. J olisi voinut taustani tietäen vähän suodattaa enimpiä, eikä ottaa sanomisiani henkilökohtaisena loukkauksena.

Mutta on meillä sopu nyt. Tämän päivän ohjelmassa on makkaranpaistoretki metsään.



keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Vesi löylykauhassa

Pidän monista asioista, joita J tekee. Hänen logiikkansa on ainakin toistaiseksi ollut ymmärrettävää, hän suhtautuu minuun lempeästi ja ottaa vastaan ahdistukseni asioista tyynesti. Kuin kallio. Hän tietää, että pelkään hylätyksi tulemisen tunnetta, niin henkisesti kuin fyysisestikin ja varmaan siksi toistelee minulle usein, että ei ole menossa minnekään. Hän suhtautuu lapsiin lempeästi, mutta jämäkästi ja johdonmukaisesti. Hänen monet tapansa ovat mieleeni, kuten sunnuntainen lehdenluku. Voi miten minun oli ollutkin ikävä sitä, että joku lukee kanssani lehteä ja kommentoimme välillä lukemastamme.

Yksi hänen tapansa sai minut melkein kyyneliin. Nimittäin löylykauhasta veden juominen. Kun olin vielä minä, join usein saunassa vettä löykauhasta. Se maistuu löylykauhasta ihan parhaalta. Puhdasta vettä, puhtaassa löylykiulussa, puhtaalla kauhalla. Ex ei voinut sietää sitä. Se oli hänelle minun moukkamaisuuteni huipentuma. Epähygieeninen tapa, juoda bakteerista vettä! Ex huomautteli minulle siitä ja lakkasin juomasta kauhasta. En koskaan lapsillekaan antanut löylykauhan vettä. Juomavesi oli aina erikseen. Mutta sitten tuli J. Ensimmäisellä saunareissullamme joi vettä kauhasta, kehui kuinka taivaalliselta se maistui. Nyt sekä minä, että molemmat lapset juomme löylykauhan vettä pahimpaan janoon kesken saunomisen. Ja jotenkin olen taas enemmän minä.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Yksinhuoltaja paperillakin

No nyt se lastenvalvojan tapaaminen on ohi. Ex tuli paikalle. Sanoi kaikkiin lastenvalvojan esityksiin, että ookoo, joo-joo. Näin ollen nyt on sovittu yksinhuoltajuus minulle. Lasten tapaamisista kirjattiin, että "sovittu", mikä käytännössä tarkoittaa, että sovitaan tapauskohtaisesti. Elatusmaksulaskelmassa tapaamiset huomioitiin 0-6 päivää/kuukaudessa -kaavalla. Nyt toistaiseksi ei ollenkaan, mies ei halua tavata lapsia. Mies oli asettunut asumaan noin 150 kilometrin päähän ja mennyt töihin. Elatusmaksun suuruus laskettiin ja mies hyväksyi sen. Lastenvalvoja sanoi moneen kertaan, että ne on sitten ulosottokelpoisia. Ymmärsiköhän? Siitä ex oli hämmästynyt, että elatusvelvollisuus on ollut koko ajan, toisin sanoen nyt on rästissä jo neljän kuun maksut. Yllätys kerrassaan! Käräjäoikeuden istunto voidaan perua, kun kerran paperit on tehty.

Ex oli ihan raunio. Pälyili ympärilleen, ei katsonut silmiin. Oli varmaan ottanut rauhottavia. Sanoin täällä olevista tavaroista ja mies sanoi, että hakee ne kyllä. Ei tänään kuitenkaan, eikä milloinkaan silloin, kun lapset ovat kotona. Sanoin, että sovitaan päivä, niin laitan kalenteriin, mutta ei ex pystynyt niin kauaa kanssani puhumaan. Piti jo mennä. Ahdisti ilmeisesti niin paljon. Pitkä tie näyttäisi miehellä olevan edessä.

Minulla sen sijaan sujuu elämä hyvin. Aurinkoa teille kaikille!



sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Jos nyt sattuu tulemaan

Huomenna pitäisi ehkä kohdata ex. Meillä on lastenvalvojalle aika elatusten ja tapaamisten sopimista varten. Saa nähdä, että tuleeko. Exällä oli viime viikolla herne nenässä, kun haastemies oli soittanut. Soitti sitten minullekin, niin lopulta tiesin, että mitä mitä ex herneilee. Tuomari olikin nimittäin tullut siihen tulokseen, että ei päätäkään hakemaani yksinhuoltajuutta pelkistä papereista, vaan asia oikein käsitellään istunnossa. Oli sitten liittänyt siihen ne tapaamisetkin. Jos saadaan huomenna jotain sovittua, niin onko istunto tarpeeton? En tiedä.

Ensin hermostuin pelkästä ajatuksesta, että tapaamisia käsitellään istunnossa. Että mitä joku tuomari on asiasta tietävinään?! Mutta sitten rauhoituin. Että lasten parasta kai siellä ajatellaan. Ei ex voi päättää, että hänellä ei ole enää lapsia. Enkä minä voi päättää, että lapsilla ei ole isää. Ei vaikka haluaisinkin. Lapsilla on oikeus isäänsä. Tietysti eri asia on, jos ex päättää jättää käyttämättä isänoikeutensa. Velvollisuuksistahan hän ei koskaan ole piitannut. Istunto on vielä ennen joulua. Sitä en tiedä, että tuleeko päätös samalla, vai pitääkö sitä vielä odottaa.

Exän kohtaaminen ei tunnu kivalta. En millään haluaisi nähdä häntä ollenkaan. Minun puolestani olkoot missä on. Mutta siis ehkä hän tulee. Ehkä sovimme jotain. Lapsista hän ei kysynyt mitään, kun olimme yhteydessä viime viikolla. Saa nähdä kysyykö huomenna kuulumisia, jos nyt sattuu tulemaan. Palaan asiaan




lauantai 7. joulukuuta 2013

Arjen värejä täynnä

Itsenäisyyspäivä meni aika perinteisillä linjoilla. Käytiin lasten kanssa pulkkamäessä omalla kylällä. Vedettiin lapset pulkalla pois sieltä mäkireissulta, kun väsähtivät mäkeä ylös kiipeillessän. Ruuaksi oli leivinuunissa haudutettua karjalanpaistia. Tehtiin piparitaikina ja leivottiinkin niitä jo muutama pellillinen, tänään jatketaan. Katsottiin televisiosta paraati ja presidentin itsenäisyyspäivänjuhlat.

Päivässä oli kuitenkin jotain erilaista ja outoa meille molemmille aikuisille. Minä en ollut koskaan katsonut paraatia yhtään kenenkään kainalosta, olinko lie katsonut paraatia ylipäätään? Nyt katsoin. Oli hyvä ja levollinen olo. Minulle tärkeäksi tullut mies, sanottaisiinko jatkossa häntä vaikka nimellä J, ei ollut tottunut käymään pulkkamäessä. Nyt kävi.

Televisiosta tuli tänään hiihtoa. J katsoi sitä ja minä kirjoitin tätä hänen kainalostaan. Juteltiin, että vaaleanpunainen näyttäisi väistyvän ja arki tulevan tilalle. Mutta hyvä arki. Pehmeän unenomaisen lempeä, arjen värejä täynnä. Aamulla teimme yhdessä lumityöt ja pelasimme lasten kanssa lautapelejä. Nyt hän lähti isomman kanssa katsomaan jääkiekkoa, minä jäin pienemmän kanssa leipomaan loput piparit.

Tottakai olen monesta asiasta peloissani. J asuu niin kaukana, että voimme nähdä vain viikonloppuisin. Etäsuhteessa vaaleanpunaiset pysyvät pidempään, kun arki yhdessä jää lyhyeksi. Mutta etäsuhteessa tulee toisenlaisia vaikeuksia. Tulee ikävä. Ei halua pilata yhteisiä hetkiä asioilla, jotka ehkä tulisivat vastaan, jos näkisi useammin. Toisen tavallinen arki jää etäälle; ei voi tuntea toista pohjiaan myöten, jos ei tunne toisen arkea. Toisaalta minulle sopii nyt etäsuhde. Arkipäivät rullaavat lasten kanssa omalla painollaan, ei minulla ole tarvetta sitä nyt sotkea. Ja kuitenkin, elämässäni on ihminen jakamassa asioita, niitä arjen värejä!

maanantai 2. joulukuuta 2013

Katsotaan miten käy

Teen lisäpostauksen vaaleanpunaiseen viikonloppuun. Tänään mietin sitä, että sulkisin kommentoinnin. En saanut mitään sellaista kommenttia, josta olisin pahoittanut mieleni, vaan ajattelin sitä. Ajattelin, että en kestä nyt yhtään kommenttia, jossa kyseenalaistetaan toimintani. En halua kuulla niitä nyt. Ehkä suljen, ehkä en.

Lukijoille tiedoksi, että ymmärrän oikein hyvin, että tämä ei ehkä kestä. Ymmärrän oikein hyvin, paremmin kuin koskaan aiemmin, vaaleanpunaisen alun riskit. Kuinka järki sumentuu, totuus ei näy, kuinka luulee tietävänsä. Minulla ei ole enää yhtään harhakuvitelmaa siitä, että koskaan pystyisin muuttamaan ketään tai kuinka rakkaus korjaisi jotakin. Näen niin selvästi, kuinka keskeneräinen olen ja kuinka keskeneräisiä kaikki muutkin ovat.

Itse olen hirvittävän iloinen, että en ollutkaan kylmennyt, enkä käynyt kyyniseksi. En minä tilannut tätä miestä elämääni, eikä hän minua. Emme kumpikaan tiedä kuinka tässä käy ja haluan uskoa, että hetkenkin onni on parempi kuin pelkäävä ja epäonnistumista alati odottava mieli.

Onko sitten lapsille oikein nähdä äitinsä hetken onnellisena ja sitten ehkä onnettomana? Tai ehkä vain onnellisena? Tai vain onnettomana? Pitääkö lapsia suojella uusilta ihmisiltä elämässään vain siksi, että he eivät ehkä kulje rinnalla lopun ikää? Eihän isänsäkään kulje, vaikka niin olisi luullut?

Katsotaan miten käy.



Onnellinen nyt

Minulla oli vaaleanpunainen viikonloppu, josta en viikko sitten tiennyt mitään. Ihana. Vaaleanpunaiseen viikonloppuun kuului vaaleanpunaisten lisäksi ihan tavallisia asioita; kaupassakäyntiä, ruuanlaittoa, lumitöitä, lasten komentamista, puiden kantoa, uunin lämmitystä ja lisää niitä lumitöitä.

Kirjoitin viikolla blogin lukemisesta yhdessä minulle tärkeäksi muodostuneen ihmisen kanssa. Tuo tärkeä ihminen tuli luokseni, solahti perheeseemme kuin olisi aina siihen kuulunut ja on nyt sydämessäni. Kuulostaa hirvittävän vastuuttomalta lasten tunteiden kannalta ottaa tänne kylään yhtäkkiä joku mies. Siksi sovittiinkin, että lapsille esitellään ystävänä ja nukkumapaikka on sohvalla. Näin tehtiinkin, ainakin alkuun. Lapset kuitenkin ottivat uuden tulokkaan luontevasti vastaan. Pienempi käpertyi sohvalle hänen kainaloonsa lukemaan kirjaa kuin olisi siinä aina ollut. Kumpikaan ei kyseenalaistanut, että miksi hän on täällä. Ei yhtään kertaa.

Viikonlopussa melkein parasta oli kumppanuuden tunne. Se, että olikin vieressä ihminen, joka otti arjessa vastuuta. Teki pyytämättä lumityöt, kun lunta kerran satoi. Komensi lapsia, kun kerran tappelu oli tulossa. Kaatoi kahvia minunkin kuppiini. Luki kanssani aamun lehteä.

Olen onnellinen nyt.