lauantai 31. elokuuta 2013

Sormus

Yllättävän rauhallista on ollut. Ilmeisesti asioiden selviäminen on puhdistanut ilmaa. Vaikka ositus ei olekaan vielä valmis, on siitä keskustelu avattu. Miehen lähteminen on nyt selvää ja koti tuntuu enemmän minun kodiltani. Mies on ollut lapsille lempeä, kävi isomman kanssa pitkällä pyöräretkellä ja kivaa oli ollut. Jos se eron jälkeinen isyys menisi näin, olisin niin iloinen. Mies on minullekin ystävällinen. Kaverillinen. Nyt tuntuu, että voidaan yhdessä olla vanhempia, vaikka eri talouksissa asutaankin. Lupasi käydä katsomassa minulle autoakin, kun nykyinen menee osituksessa miehelle. Pienempi ja halvempi käy hyvin.

Otin tänään sormuksen pois. Jotenkin olin ajatellut, että niin kauan kun mies ei tunnusta eroa, olen silti henkisesti sidottu. Että sormuksen voi antaa olla sormessa. Näen minäkin sen joka päivä, että ei ole ohi vielä. Mutta tänään minulla on vapaa olo ja otin sen pois. Laitoin korulaatikkoon, jos vaikka tyttö joskus sen tahtoo. Onhan lapsi kuitenkin rakkaudesta syntynyt ja onhan se sormus silloin merkkinä ollut.

Olikohan se viimeinen ponnistus ja paha tässä? Onko se ohi nyt?

Loppuu vetelehtiminen?

Ehkä en kuitenkaan ollut väärässä siinä, että riitaan tarvitaan kaksi. Ja en kai sittenkään tuntenut miestä niin huonosti. Mies oli perjantaina soitellut puheluita ja ilmeisimmin myös mielenterveysammattilaista oli konsultoitu. Liekö haastemieskin jo lähestynyt? Miestä viisaammat olivat neuvoneet, että ositus kannattaa sopia ja mitä pikemmin sen parempi. Eilen illalla mies sitten sanoikin, että haluaa sopia. Ei vielä päästy summasta sopuun, mutta varmaan päästään. Mies tuntui nyt käsittävän minunkin kantani ja faktat olivat paremmin selvillä. Että ei se niin yksioikoista ole se puoliksi laittaminen. Mies aikoo ottaa rahat ja lähteä ulkomaille joksikin aikaa. Mitä pikemmin sen parempi. Kun palaa, aikoo käydä opinnot loppuun, hommata töitä ja asettua johonkin lähikaupunkiin. Aikoo olla isä lapsilleen.

En tiedä, että paljonko tässä on taas aikomusta. Niitä hetkellisiä tsemppaantumisen tunteita, joita on nähty jo niin monta kertaa. Ja paljonko tässä on aitoa heräämistä siihen, että minä en todellakaan aio enää elättää. Että itse se leipä pitää maailmalta nykiä, jos ei aio muutamien satasten sosiaalitukien varassa kitkutella. Että nyt vaan pitää lopettaa se ns. sairastaminen ja ryhtyä työhön. Onhan mies varmaankin sairas, mutta kuten jo keväällä totesin, ei niin sairas. Haki sairaslomaa pahaan mieleen ja koki olevansa sairaslomalla oikeutettu vetelehtimään.

Näissä alkoholismikuvioissa usein tarvitaan se mahdollistaja. Joku joka rahoittaa ja pitää arjen pyörimässä, että toinen voi olla vetelä ja juoda. Nyt kun mahdollistaja on saanut mittansa täyteen, loppuu kai vetelehtiminenkin?

torstai 29. elokuuta 2013

Riitaan tarvitaan kaksi?

Olin sitten väärässä. Olen aika usein ollut tämän eroprosessin aikana. Luulin, että saamme miehen kanssa sopimuksen aikaan lasten huoltajuudesta. Miten väärässä olinkaan! Emme todellakaan saa aikaan minkäänlaista sopimusta, koska mies kieltäytyy. Kieltäytyy ehdottomasti sopimasta yhtään mistään. Huoltajuudesta, osituksesta, asumisesta. Mistään. Että vaikka olen ollut sitä mieltä, että riitaan tarvitaan kaksi, niin nyt kai kuitenkin olen tahtomattani keskellä huoltajuusriitaa. Tai eroriitaa. Tai ositusriitaa. Tai jotain.

Eihän minulle nyt sitten paljon vaihtoehtoja jäänyt. Vein tänään käräjäoikeuteen sekä erohakemuksen että sen kylkiäisenä hakemuksen yhteiselämän lopettamiseksi ja huoltajuuden päättämiseksi. Minun esitykseni käräjäoikeudelle on, että minulle yksinhuoltajuus ja meille (siis minulle ja lapsille) oikeus asua tässä kotona. Miehelle häätö. Kanslisti sanoi, että yhteiselämän lopettamiset menevät kiireellisenä. Haastemies laitetaan asialle, mies saa hetken aikaa tehdä vastineen ja sitten se päätös jo tulee. Kai maksimissaan kolmisen viikkoa. En tiedä, että onko mitään riskiä, että hakemukseni ei menisi läpi. Mies on kuitenkin todistetusti mielenterveysongelmainen alkoholisti, jolla ei ole ammattia eikä työtä ja joka tekee humalassa aiheettomia lastensuojeluilmoituksia. Ei kai kukaan voi antaa huoltajuutta sellaiselle? Lapset varmaan saavat asua kotonaan, kun esikoisen koulupiirin alueella ei ole vuokra-asuntoja. Koulunkäynti siis estyisi, jos pitäisi muuttaa. Näin minä sinne perustelin. Joten nyt odotellaan. Saa nähdä, että pystytäänkö tässä päätökseen asti olemaan vai pitääkö mennä tilapäisesti hotelliin tai vastaavaan.

Nyt mies mököttää peiton alla.

tiistai 27. elokuuta 2013

Tosielämä ja elämä paperilla

Hetkellisen henkisen romahduksen jälkeen kokosin itseni. Lastenvalvojan asenne oli minusta pöyristyttävä. Olin naiivisti siinä luulossa, että lastenvalvoja on nimensä mukainen, "valvoo lapsia". Että yhteiskunnan pienimpien paras toteutuisi. Olisi joku ulkopuolinen, joka tekee parhaansa, että lapsilla on kaikki hyvin. Miten typerä olinkaan! Tietenkin lastenvalvoja on täyttämässä byrokratian tarpeita. Kun asiat on määrämuotoisesti ja pykäliä noudattaen paperilla, silloin ne ovat hyvin.

Tehdään sitten niin. Olin tässä lasten huolto- ja tapaamisasiassa ajatellut, että tehdään sellaiset sopimukset, jotka ovat hyviä ja joita noudatetaan. Että lapsille paras olisi paperilla ja muuttuisi siitä eletyksi elämäksi. Mutta eihän siitä ole laisinkaan kyse. On kyse siitä, että minä ja mieheni teemme yhteiskunnan näkökulmasta kelpoisen sopimuksen huollosta ja tapaamisesta. Varmaan saamme sellaisen tehtyä. Itseasiassa hankin jo sopimuspohjan, johon muuttelin nimet ja syntymäajat ja nyt standardi paperi on tehty. Joka toinen viikonloppu, kellonaikoineen, puolet lomista, isänpäivät ja äitienpäivät, joulut ja uudet vuodet, pääsiäispyhät, kaikki kellonaikoineen. Kuka kustantaa, kuka kuljettaa. Paljonko ja milloin suoritetaan elatusmaksut. Nimet alle ja yhteiskunta on tyytyväinen.

Sitten on se tosielämä. Mieheni tuntien mies ei noudata sopimusta. On muuta mielessä, omia menoja, väsyttää ja juomatuttaa, jos saa töitä, niin niitä on silloin. Oho. Olikos se jo minun viikonloppu, sorry sovin jo muuta. Sitten voi käydä, että mies on kykenemätön hoitamaan. Lapset tulevat itkun kanssa takaisin, mies lakkaa ottamasta. Mies sanoo, että on vähän huono olo, jos ei tänä viikonloppuna nyt sitten kuitenkaan. Sopimus on olemassa, yhteiskunta on tyytyväinen. Minä hoidan lapset. Tehdään sitten niin.

Mutta eikö reilumpaa olisi ollut tehdä sopimus, jota noudatetaan? Kuten juuri eräs julkkisisä. Kerran kuussa kaksi tuntia. That's it. Tulee varmaan noudatettua ja säännölliset tapaamiset isän ja lapsen välillä toteutuvat.

maanantai 26. elokuuta 2013

Itku oli tulla

Eipä ollut lastenvalvojasta apua. Ei muuta osannut kuin sanoa, että vanhemmat sopivat nämä asiat sovussa ja sitten hän vain vahvistaa. Että sopia pitäisi. Sanoin, että voinhan minä sopia, mutta en minä ole oikea ihminen arvioimaan, että riittääkö miehen terveys tapaamisiin. Lastenvalvoja vain sanoi, että kyllä sopia pitäisi. Vanhemmat yhdessä sopivat. Ainoat mahdollisuudet ovat, että minä en sovi mitään ja menen käräjille, jolloin oikeus saattaa määrätä asian selvitettäväksi tai sitten ei määrää ja päättää jotakin. Toinen mahdollisuus on, että tulee ongelmia ja sitten lastensuojelun kautta ryhdytään arvioimaan tapaamisten järkevyyttä. Juuri niin kuin arvelinkin. Ensin kokeillaan ja sitten vasta mietitään.

Lastenvalvoja vain toisteli, että ositus pitäisi tehdä ja saada mies ulos talosta. Ja että onhan minulla joku paikka johon paeta lasten kanssa, jos tulee vaikeuksia. Että tiedänhän mihin voin mennä.

Itku minulta meinasi tulla tämmöisestä puhelusta.

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Saa nähdä

Ensi viikko on monella tapaa toiminnan viikko ja eron pitäisi edetä. Maanantaina keskustelen lastenvalvojan kanssa. Lastenvalvoja varmaan ehdottaa jotakin toimintatapaa huoltajuuden ja tapaamisten suhteen. Sitten pitäisi varmaan keskustella miehen kanssa. Keskiviikkona päättyy eron 1. vaiheen harkinta-aika ja lopulliset eropaperit voi laittaa liikkeelle. Toivon, että voitaisiin tehdä se miehen kanssa yhdessä. Toivon, että voitaisiin tehdä osituskin sovussa. Jos sovussa saataisiin sovittua, niin voisin ensi viikolla olla yhteydessä pankkiinkin. Katsoin jo lainavaihtoehtoja, eikä ongelmia pitäisi sen puoleen tulla. Maksaisin miehelle ja mies voisi etsiä uutta kotia. Aikanaan kannettaisiin huonekalut, jaettaisiin astiat ja lakanat. Toivon niin, että mies olisi jo kypsynyt eroajatukseen ja olisi asiallinen.

Jos mies haluaa olla hankala, niin mikään ei etene ensi viikolla. Lastenvalvojan ehdotus ei kelpaa ja huoltajuudesta ja tapaamisista mennään käräjille. Mies ei suostu allekirjoittamaan eropaperia, vaan täytyy laittaa haastemies asialle. Väistämätön vaan venyy. Mies ehkä alkaa riidellä osituksesta, haluaa tehdä kiusaa, käräjiltä pitää pyytää selvitysmiestä ja ositus aikanaan vahvistetaan siellä. Rahaa palaa. Jos mies haluaa olla hankala, hän ei muuta mihinkään ilman oikeuden päätöstä. Kiusaa tässä siihen asti. Kun viikko on paha, miehen tekisi mieli juoda. Ehkä kokeilee? Mies ehkä lopettaa Antabukset, riitelee ja mulkoilee.

Saa nähdä kuinka käy.

lauantai 24. elokuuta 2013

Kiikku vaahterassa

Kun kirjoitin sitä kirjelmää lastenvalvojalle, kerroin myös meidän väliaikaisesta muutosta kaupunkiin ja talon laittamisesta myyntiin. Ja kuinka takaisin muutettuamme lupasin lapsille, että enää ei muuteta. Että nytkään en aio muuttaa. Minä ja lapset jäämme tähän.

Kirjelmästä tuli mieleen kaupungissa asumisen aikana lasten ikävöimät asiat. Yksi ja ehkä tärkein oli oma kiikku, joka on kiinni vaahteran oksassa. Kiikku on sellainen yhden köyden varassa oleva pyöreä. Tavalliset kiikutkin on, mutta niitä ei niin ollut ikävä. Tätä pyöreää vaahterassa oli. Se oli silloin vielä isomman kiikku. Pienempi ei pysynyt siinä. Nyt jo pysyy. Isompi puhui usein siitä kiikusta. Piirsi paperille kaupunkikodin keittiössä kuvan siitä kiikusta. Ja kun muutimme takaisin kotiin, oli isompi silmät kyynelissä siinä kiikussaan ja sanoi "Äiti, eihän me enää muuteta tästä." Ja minä lupasin, että ei. Molemmat kiikkuvat siinä kiikussa nytkin joka päivä.

Luin yksi päivä vanhoja tekstejä siitä kuinka ikävä minullakin oli tähän taloon. Itkin tyhjissä huoneissa. Kaipasin raparperejäni. Tulia uuneissa. Enkä todellakaan aio muuttaa. Mies muuttaa. Ja sen minkä se maksaa, se maksaa.

perjantai 23. elokuuta 2013

Lastenvalvoja

Nyt on yhteys lastenvalvojaan saatu. Kun tämä ongelma on monisyinen ja pitkällinen, niin päätin kirjoittaa lastenvalvojalle viestin. Kirjoitinkin sitä monena päivänä. Välillä loivensin jotakin sanakäännettä, välillä tiukensin. Lisäsin asian ja toisenkin. Tänä aamuna tulin tulokseen, että nyt viesti on hyvä ja lähetin sen. Koitin kuvata rehellisesti tilanteen. Mitä tässä on tapahtunut ja mikä minua pelottaa. Koitin olla haukkumatta miestä aiheetta, kerroin hyviäkin puolia, mutta kuvasin myös niitä ikäviä puolia. Että miksi minä en ole oikea henkilö arvioimaan, että voiko mies hoitaa lapsia. Että miksi mies ehkä ei pysty lasten parhaaseen. Että mitä pitäisi tehdä?

Lastenvalvoja oli koittanut soittaa, kun olin kokouksessa. Lähetti sitten viestin, että soittaisin hänelle maanantaina. Kuten teenkin. Kai tämäkin tästä selviää.

tiistai 20. elokuuta 2013

Jaksan kyllä!

Huomaan, että suhtaudun nykyään asioihin huomattavasti suuremmalla lempeydellä kuin vielä jokin aika sitten. Miehen epämääräinen käytös ei niin ärsytä, kun tiedän etten joudu sitä loputtomiin katsomaan. Lasten sinkoilut ja riitelyt eivät saa niin hermostumaan, kun tiedän, että rauhallisempi arki odottaa minua pian. Kaikki hyvä on ihan kohta minun, kun jaksan vielä hetken ja kunhan rämmin viimeisten esteiden, ehkä pahojenkin, yli. Sitten se helpottaa. Ohi on. Palkinto odottaa. Minun ja lasten oma elämä. Se elämä, johon kuuluu rauhalliset hetket, paljon rakkautta, äidin kainalo aina haluaville. Meidän menot, meidän valinnat. Ja varmaankin myös se kissa, josta on ahkerasti taas keskusteltu.

Tiedänhän minä, että ei elämä muutu onneksi siitä, että mies muuttaa. Kiroilen vielä myöhemmin, että tässäkin olisi miehestä ollut apua. Sen turvaverkon puuttuessa olen täysin sidottu lapsiini. Tietenkin lempeästi ja pehmeästi, omasta halusta, mutta kuitenkin. Yksin kaikki on kuitenkin yksin kaikki. Mutta nyt en mieti sitä, vaan mietin vain tulevaa. Palkinto odottaa. Jaksan kyllä!

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Huoltajuus ja tapaamisoikeus

Eron harkinta-aika lähenee loppuaan. Olen ymmärtänyt, että mikäli kakkosvaiheeseen mennessä on sovittu alaikäisten lasten huoltajuus- ja tapaamisasiat valmiiksi, menee eron käsittely sutjakammin. Ja mikäli vanhemmat eivät pääse sopuun, käräjäoikeus ratkoo asian kunhan ennättää ja kuinka parhaaksi katsoo.

Minä olisin asian valmis sopimaan, mutta en uskalla edes puhua miehelle. Joka kerta, kun eron konkreettisista askeleista on puhuttu, mies on menettänyt itsehillintänsä täysin, uhkaillut itsemurhalla, aloittanut juomisputken, rikkonut tavaroita. Esikoisella on viikko koulua takana ja tähän ei todellakaan tarvita nyt mitään ylimääräistä draamaa. Mutta erokin pitäisi tehdä ja huoltajuusasiat sopia. Paperille.

Mies on aiemmin ainakin kahteen kolmeen otteeseen sanonut, että jos ero tulee, hän muuttaa kokonaan pois ja katkaisee välit lapsiinsa. En tiedä minkä verran siinä on pelkkää uhkailua minulle, että en eroa hakisi. En tiedä, että onko miehestä tositilanteessa välejä katkaisemaan. Kuitenkin hän omalla itsekeskeisellä tavallaan rakastaa lapsia. Ovathan he hänen omiaan.

Jos minä saisin päättää, haluaisin yksinhuoltajuuden. Jos (ja kun) mies heti eron jälkeen ratkeaa uudelleen juomaan, niin en todellakaan halua keskustella lasten asioista hänen kanssaan. Ja vaikka ei ratkeisikaan, on hän osoittanut käytöksellään monta kertaa, että ei ajattele lasten parasta, vaan omaansa. En millään jaksaisi vääntää hänen kanssaan arkisista päätöksistä. Itsestään selvästi haluan, että lapset asuvat luonani.

Miehen tapaamisoikeus onkin sitten jo kinkkisempi juttu. En tiedä miehen diagnooseja ja lääkityksiä tai ennustetta alkoholismissa. Uskaltaako miehelle lapsia antaa ja jos uskaltaa, niin uskaltaako yökylään ja jos uskaltaa, niin yhdeksi vai useammaksi yöksi kerrallaan? Mies selvänä ja levänneenä leikkii lasten kanssa mielellään, käy retkillä ja kalassa, osaa laittaa ruokaa, ymmärtää vaatettaa lapset. Mutta se levänneisyys ei kestä useinkaan kovin kauaa, mies väsyy ja ärtyy, alkaa riidellä lasten kanssa, lapset pelkäävät ja tilanne menee käsistä. Joskus mies jaksaa tunnin kaksi ja joskus koko päivän, joskus nukkumaanlaitotkin sujuu hyvin jos olen pois, yleensä ei.

Osaisikohan lastenvalvoja auttaa ja tehdä ehdotuksen? Saavatko he esim. terveystietoja? Onko lapsen etu tärkein vai ajaako oikeus tavata molempia vanhempia sen ohi, että toinen ei ehkä kykene huolehtimaan? Ja ilmeisesti ensin kokeillaan ja kun lapset saadaan traumatisoitua, vähennetään tapaamisia, jos todisteita on? Voihan se olla, että huoli on sikäli turha, että mies itse ymmärtää olla ottamatta lapsia, jos ei jaksa. Mutta jos miehellä on esim. viikonlopputapaamiset ja hän palauttaa lapsia kesken jatkuvasti, niin joudun olemaan varpaillaan aina, kun lapset ovat miehellä. Että miehen pillin mukaan tanssitaan sittenkin.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Tyttöjen retki ja koulun alku

Nyt se sitten tuli koululainen tähänkin taloon. Isompi aloitti koulutaipaleensa kyläkoulussa, juuri niinkuin minusta hyvä on. Koulutaksi vie, joten koulumatkaa ei tarvitse jännittää. Tuntui kivaa olevan, vaikka omalla luokalla ei muita poikia ollutkaan. Yhdistelmäluokka kun on, niin tokaluokalla sentään on poikiakin. Koulun kello oli jännittävä, opettajan sana kai jumalasta seuraava. Ihmetystä aiheutti, että ruokalassa oli niin kova meteli. Päiväkodissa piti syödä hiljaa. Läksyjä tuli jo heti ensimmäisenä päivänä.

Kävin pienimmäisen kanssa kaupungissa tänään, kun vielä vapaalla olen. Tyttöjen retkellä. Syötiin herkkuja ja ostettiin tytölle hajuvettä. Ei ihan oikeaa, mutta melkein. Sitten korjasin muutamat vaatteet. Omasta takistakin vetoketjun, joka on ollut rikki varmaan vuoden. Korjaamiseen meni puolisen tuntia. Kaikkea sitä lykkääkin.

Huomenna alkaa tavallinen arki. Isompi aamulla koulutaksiin, pienempi autoon ja päiväkotiin, sitten töihin. Iltapäivästä pienempi päiväkodista, isompi iltapäiväkerhosta ja kotiin ruuanlaittoon. Ei tässä mitään miehiä kaivata, muuttaisi pois nyt vaan. Loppukuusta päättyy harkinta-aika, mahdetaankohan saada molempien allekirjoituksella hakemus liikkeelle? Kyllä tämä tästä asettuu. Luin muuten tutkimuksesta, jossa sanottiin, että eronneet naiset kokivat olevansa keskimääräistä onnellisempia.

maanantai 12. elokuuta 2013

Testiä odotellessa

Mies on ollut kohta kolme viikoa Antabus-kuurilla. Mies on ollut tähän asti hyvin motivoitunut, ei ole yrittänyt juoda yhtään kertaa, ottaa lääkkeensä heti aamulla. Kun mies kuurille rupesi sanoi eräs päihdetyön ammattilainen, että kolme viikkoa se motivaatio yleensä kestää. Nyt olen huomannut merkkejä siitä, että juotavaa tekisi mieli.

Mies ostaa minulle saunaoluet, vaikka en ole pyytänyt. Ostaa jotain pienpanimon pienerää ja kehottaa minua juomaan ja kommentoimaan, että miltä maistuu, onko hyvää. Mies on iltaisin kireä lapsille. Juuri siihen aikaan, kun yleensä on muutama olut alla. Ilmeisesti kiristää hermoja. Mies ei oikein osaa asettua paikoilleen. Puuhailee niitä näitä, vähän tuota ja tätä. Haluaa lähteä lasten kanssa jonnekin. Aika ei kai kulu? Ennen mies kyllä sai sohvalla kulumaan koko päivän.

Kestääköhän viikkoakaan, kun mies testaa, että kuinka Antabus hänelle vaikuttaa. Meneekö vain naama punaiseksi vai onko pahin kuviteltavissa oleva krapula jo muutaman hörpyn jälkeen? Tuskin jättää testaamatta.

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Elanto ja elintaso

Muutaman päivän vapaa. Esikoisen koulu alkaa ensi viikolla ja otin vapaata siihen. Onneksi työ mahdollistaa vapaitten ottamisen, ei ole joka päivä niin sidottu. Usein kun on muutaman päivän vapaa, mietin vapauden tuntua, jonka työstä poissaolo saa aikaan. Ehdin jo muutamassa päivässä unohtaa, että koskaan olen töissä ollutkaan. Työn ajatus tuntuu vieraalle. En hahmota, että mitä siellä olen niin ollut puuhailevinani.

Lempivuodenaikani syksy on kohta täällä. Aamulla makasin sängyssä ja ajattelin puolukkamättäitä. Syksyinen pikkuisen kirpakka ilma ja puolukkamättäät. Niitä on vaikea unohtaa. Saan kylmähkön syysilman hajunkin tuntumaan päässäni vain ajattelemalla. Miksi ihmisen elo ei voisi olla pelkkää syksyä? Ja vapaita? Ei kai vaan voi.

Tässä elämän löytämisen pohdinnassa olen miettinyt paljon työtä. Mitä työtä haluaisin tehdä, mistä nauttisin? Ja sitten se toinen kysymys: millä eläisi? Nykyinen työ tai sen edeltäjäkin ovat molemmat olleet siistejä sisätöitä, fyysisesti kevyitä, kohtuullisen hyvin palkattuja. Mutta onko pelkkä elanto tai sanotaanko elintaso syy pysyä työssä, josta ei sydämellä nauti? On kai. En ole vielä ainakaan valmis siihen hyppyyn, jota mieluisten asioiden tekeminen vaatisi. Koitan nyt mennä näin muutaman vuoden. Taloudellisesti kohtuullisen turvattuna. Tai eihän sitä tiedä. Elämä saattaa heittää kohti jonkun mahdolisuuden, kun pitää mielen avoimena ja silmät auki. Unelmoi.

lauantai 10. elokuuta 2013

Hyvää arkea

Oman paikan etsiminen on meneillään. Huomaan selvästi, että haluan tarkastella elämän kaikkia osa-alueita. Säilytänkö / luovunko? Mitä on ne asiat, joista minun elämäni koostuu? Missä on minun paikkani maailmassa?

Olen nyt ollut uusissa tehtävissä reilun viikon, mutta nyt jo vahvana on tuntu, että en palaa päälliköksi, ainakaan tähän organisaatioon. Ei se ollut se minun juttuni. Olihan siinä asioita, joista toisinaan nautin, mutta enimmäkseen se ei sopinut minulle. Olen varmaan vääräntyyppinen siihen hommaan, en ole johtaja-ainesta tuohon taloon. Asiantuntijatehtävät sen sijaan sopivat minulle hyvin. Ehkä jonkun pienemmän organisaation päälliköksi, jossa on enemmän vapautta tehdä asioita?

Miehestä luopumisen työ on jo henkisesti tehty. Vaikka mies nyt on ollut juomatta ja arki on ollut ihan hyvää, en enää lähde siihen epävarmuuteen. En voi luottaa enää mieheen, en pidä hänen kosketukseen, en nauti hänen läsnäöolostaan. Meillä ei ole mitään puhumista keskenämme, emme jaa samoja kiinnostuksen kohteita. En enää halua sellaista parisuhdetta, en vaikka lasten koti näin särkyy.

Sekä työkaverit että lapset ovat huomanneet minussa tapahtuneen muutoksen. En ole enää kireä ja vihainen, vaan rento ja iloinen. Enemmän minä. Haluan jatkossakin olla rento ja iloinen. En halua enää palata siihen harmauteen ja keskeneräisten asioiden suorittamiseen. Suorittamiseen ja suoriutumiseen. Haluan jotain ihan muuta. Elämään lämpöä ja lempeyttä. Aikaa ja kiireettömyyttä. Tavallisia asioita ja hyvää arkea.

tiistai 6. elokuuta 2013

Enemmän minä

Itse ei kai huomaa oman käytöksensä asteittaista muutosta, jos muutos ei mene ääripäihin. Sitä koittaa olla normaalisti, vaikka onkin paha mieli. Erokriiseissä olevat työkaverit käyttäytyvät kriisin ollessa pahimmillaan omituisesti, kiukkuisesti, töykeästi, itsekkäästi. Töissä puhutaan, että "Joo, sen ukko lähti. Koittais nyt kuitenkin käyttäytyä. Pakkoko on töihin tuoda kaikki ongelmat." Tilanteiden ollessa pahimmillaan osa hakee sairaslomaa. Syynä usein unettomuus. Ei voi jaksaa, jos ei pysty yhtään nukkumaan. Yrittävät silti parhaansa. Ajan kanssa tilanne rauhoittuu, käytös normalisoituu. Se oikea ihminen kuoriutuu taas esiin. Aurinko alkaa paistaa. Osa ei kerro kenellekään, että mitään on menossa. Työkaverit vain ihmettelee, että mikä silläkin nyt on. On se niin kireä. Ja sitten myöhemmin ehkä käykin ilmi, että erokriisiähän siinä käytiin läpi. Samanlaista voi aiheuttaa muukin vakava kriisi, sairastuminen, kuolema, taloudellinen kriisi.

Eilen minun omaa väkeäni palasi lomalta iso joukko. Sain palautetta, että olen taas aurinkoinen ja hymyilevä oma itseni. Että kylläpä olit keväällä kireä. Näyttää kuin taakka olisi pudonnut hartioilta. Tietenkin olin keväällä toisenlainen, mutta koitin olla kuitenkin asiallinen. En tiedä olinko? Mutta selvähän on, että pinna on lyhyempi, ei naurata, ei lennä huumori, kun oma elämä on ihan sykkyrällä. Työtä oli liikaa, koin olevani loukussa. Mies joi koko ajan, riiteli, ei suostunut keskustelemaan, eikä lähtemään. Usein valvoin öisin. Vaikka kuinka yritin olla, että kriisi ei paljon töissä näkyisi, niin tottakai on näkynyt. Ja nyt olen taas enemmän minä.

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Pariutumismarkkinoilla

Luin yksi ilta Henry Laasasen ajatuksia pariutumisesta. En viitsi linkittää. Jotka ovat lukeneet, niin tietävät. Loput uteliaat voivat googlailla. Vaikka Laasasen monet ajatukset ovat mielestäni perin outoja ja vanhentuneita, niin jäin miettimään kuitenkin hänen teoriaansa vahvoista naisista. Vahvat naiset hänen mukaansa tarvitsisivat ja hiljaa mielessään kaipaisivat vahvempaa miestä. Alfaurokset kuitenkin ovat kiinnostuneita heikkoutta osoittavista kauniista naisista, joiden rinnalla alfauros näyttää entistä paremmalta. Vahvat naiset siis käytännön syistä ottavat rauhallisen, sopuisan miehen. Mies alkaa ehkä jossakin vaiheessa ärsyttää olemalla liian nössö, mutta homma saattaa toimiakin. Mies siis ei yritä vastustaa vahvaa naista, vaan antaa naisen olla omanlaisensa.

Rinnastan itseni vahvoihin naisiin. Laasasen mukaan nämä naiset ovat olevinaan riittäviä itsekseen, eivät keksi miehelle käyttöä. Ehkä jopa halveksivat miehiä? Täytyy kyllä sanoa, että arkisissa askareissa ei miehelle juuri pakkotarvetta ole. Kivahan se olisi, että joku tekisi raskaat työt ja hoitaisi auton huollot, mutta osaan ne itsekin. Pariutumismarkkinoilla en taida olla kuumaa kamaa alfauroksille. Joten jos vielä miestä haluan, jää vaihtoehdoksi sopuisa nössö. Vaan haluanko sellaista?

Laasasen mukaan vahvan naisen pitää olla heikko saadakseen miehen. Pitää olla kuin ei osaisikaan. Pitää olla olevinaan pikkuisen tyhmä, jotta mies voi olla viisaampi. Pitää tyytyä rooliinsa miehen palvelijana. Siinäkö ratkaisu? Miten tämäkään ei kuulosta hyvälle? Ei kai muuta voi olla kuin mitä on?

Yksi vaihtoehto olisi parantaa markkina-arvoaan alfaurosmarkkinoilla. Pitäisi pudottaa painoa, kuntoilla, kaunistautua, ostaa uusia vaatteita. Olla haluttavampi. Jotenkin ei tämäkään ole minua. Virttynyt villapaita ja kumpparit jos ei kelpaa, niin ei voi mitään. Sitähän se maalaisen arki on. Painoahan olisi hyvä pudottaa muutenkin, eikä kuntoilukaan pahaa tekisi, mutta että miestä varten? Eikö ennemmin itseään? Taitaa olla nykymaailman pariutuminen niin monimutkaista, että ehkä sitä on syytä vain todeta, että ohi on.

lauantai 3. elokuuta 2013

Kanto

Sähköyhtiön miehet kävivät kaatamassa pihasta neljä-viisi isoa koivua muistaakseni viisi vuotta sitten. Saattaa olla kuusikin. Olisivat voineet kaatua linjan päälle, joten yhtiön miehet kaatoivat. Miehen serkku tuli talkoisiin ja sahasi puut pienemmiksi. Myöhemmin samainen serkku tuli toisiin talkoisiin ja halkoi puut. Mies taisi niissä talkoissa enimmäkseen katsella. Poltin puut sitten uunissa myöhemmin.

Kannot kuitenkin jäivät. Ovat siinä tontin reunalla, melkein naapurin rajalla. Eivät haittaa normaalia eloa, eivät pistä meidän silmään. Ehkä naapurin? Kantojen viereen on kasvanut pihlajaa ja koivua, pajua ja lupiinia. Leikkaan nurmikon siitä vierestä, kantojen annan olla.

Nyt mies on käynyt yhden kannon kimppuun. Halusi varmaan näyttää olevansa kunnon työmies, hoitaa kannot ja kaikki. Kanto vaan tuntuu olevan omapäinen. Kova ja sitkeä. Miehelle kävi varmaan luonnon päälle ja nyt ei anna periksi. Koittelee kai miehuuttaan ja kun kanto vastustaa, se vain yllyttää. Mies on käyttänyt tämän viikon jokaisesta päivästä useamman tunnin sen kannon kanssa. Moottorisaha, kirves, tuli ja bensiini, rautakanki, tunkki, käsisaha, lapio. Mitähän muuta on kannon kanssa käytetty? Kanto se vaan pysyy. Vähän pienenee. Kun tulen töistä kotiin, minua odottaa hikinen vaatekasa, läpimärkä. Kannon kanssa on tapeltu. Iltapuhteella ehtii ottaa vielä toisen erän ja sitten saunaan lihaksia pehmittämään.

Luulisin, että miehelle tekee oikein hyvää kannon kanssa tappelu.

perjantai 2. elokuuta 2013

Hyvä tuuli

Olen saanut töissä hyväntahtoisia huomautuksia, että olen ällöttävän hyväntuulinen ja energinen. Ja olenkin. Olen ollut uudessa pestissäni kaksi päivää ja olen löytänyt taas työnilon ja innostuksen. Hyvään tuuleen vaikuttaa varmasti sekin, että kotona on ollut rauhallista. Aika etenee ja loppukuusta laitan eron kakkosvaiheen liikkeelle. Mies ei juo, on kohtuullisen työteliäs ja ystävällinen lapsille. Ehkä hänestä vielä isä saadaan lapsilleen?

Näin viime yönä taas unta miehen kosketuksesta. Istuin pirtinpenkillä hajareisin ja takanani istui joku mies, jonka kanssa ilmeisimmin olin hyvinkin lämpimissä väleissä. Mies istui aivan minussa kiinni, tunsin hänen hengityksensä. Hän piti unessa käsiään kylkiäni vasten. Oli lämmin hyvä olo. Turvallinen. Olimme unessa joidenkin muiden ihmisten seurassa. Tämä mies halusi olla lähelläni julkisesti, muiden nähden. En edes muista, että milloin oma mieheni olisi näyttänyt julkisia hellyydenosoituksia. Ihana uni ja kello herätti kesken, joten muistankin sen vielä. Alitajunta valmistelee minua siihen, että yksinäisyyteen ei ole pakko tyytyä?