torstai 28. helmikuuta 2013

Ennustuksia

Mies vei tiistaina paperit käräjäoikeuteen. Ehkä vähän pelottelin sillä haastemiehellä. Se asia siis etenee. Miehen ajatus ei tahdo edetä siihen, että näin nyt käy. Mies on kuitenkin hakenut apua, joten hän ei ole yksin murheensa kanssa, eikä kaada koko pahaa oloaan minun niskaani.

Olin tässä yksi päivä lasten kanssa ystäväni luona, jolla myös on kaksi lasta. Molemmat isompia kuin meidän. Hänen tyttönsä oli kuin isosisko minun tytölleni. Kasvomaalausta, kynsien lakkaus, jo käytöstä poistettuja barbie-nukkeja, pieneksi jääneitä prinsessamekkoja. Tytöille ihana päivä. Pojat pelasivat autopeliä, kiekkopeliä ja muitakin pelejä. Ulkonakin käytiin riehumassa.

Sillä aikaa, kun lapset leikkivät, ystäväni ennusti minulle tarot-korteilla. En ennen ollut moisia nähnytkään, kuullut vain. En minä nyt ihan helpolla moisiin usko, mutta olisi ihana ajatus, jos ennustus olisi totta. Ennustuksessa nimittäin kävi ilmi, että kesäkuussa ostetaan uusia huonekaluja, heinäkuussa helpottaa, syyskuussa elämääni tulee vanhempi lempeä nainen, josta on minulle paljon apua ja tammikuussa karauttaa ritari, joka mielellään ottaa vastuuta kannettavakseen. Kelpaa!

maanantai 25. helmikuuta 2013

Hermo ei kestä

Vedin sitten ihan pultit. Näköjään tämä tilanne rassaa minua enemmän kuin ymmärränkään tai haluan tunnustaa. Minun piti tänään tehdä yksi kirjallinen juttu ja lähettää se eteenpäin kommentoitavaksi. Siis tänään. Koitin keksiä lapsille aamulla kivaa tekemistä ja pyysin miestä katsomaan lapsia sen aikaa. No onnistuiko? Eipä ei. Lapset joko ravasivat vuoronperää luonani kiljumassa milloin mitäkin tai tappelivat keskenään. Mies ei juuri tilanteisiin reagoinut, istui sohvalla puhelin kädessä.  Ja sitten taas: toinen löi toista, kun toinen oli kiusannut ja toinen löi takaisin ja sitten isä herää tilanteeseen ja huutaa ja sitten jo molemmat itkevät.

Silloin vedin ne pultit. Huusin kurkku suorana kaikille tasapuolisesti. Huusin kovaa. Että eikö tässä talossa pysty yhtään hetkeä tekemään mitään rauhassa. Että jos riitaa haluatte, niin täältä pesee. Riidellään, saamanne pitää. Ja sitä rataa... Molemmat lapset itkivät tietenkin, kun äitikin jo suuttui. Mies ei osannut edes rauhoitella. Ei ollut kaukana ettenkö olisi lyönyt miestä.

Sanoin lapsille, että nyt pihalle. Itkeville ulkovaatteet ja ovesta ulos. Mies matkoihinsa.

Ulkona sitten tovin aikaa tuhisin ja hakkasin jäätä terassista. Lapset sitten tulivat kysymään, että tehdäänkö sopu. Tehtiin sopu ja ihan kiva ulkoilu saatiin aikaiseksi. Minä ja lapset. Mies lähti autolla ja toivottavasti pysyy kauan pois. Lasten kanssa leivotaan seuraavaksi pasteijoita ja suklaamuffinsseja. Lohdutukseksi pahasta mielestä.

Eniten nyt varmaan taas rassaa neljä päivää jatkunut juominen. Menisi johonkin muualle juomaan.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Unelmia

Alkaisiko kohta olla sovelias aika unelmointiin? Unelmat pitää tehdä näkyviksi, että niitä osaa tavoitella. Että ei unohda arjen pyörteissä. Onko unelmat jotakin ylimaallista vai tavallisia asioita? Ehkä helpointa on ensin listata asioita, joista pitää ja sitten miettiä, että kuinka todellisia ne unelmiksi olisivat.

Listausta siis epämääräisessä järjestyksessä asioista, joista pidän:

  • metsästä, sammalmättäistä, puolukanvarvuista, kallioista, kuusista, kanervista, metsämansikoista, suopursuista
  • elävästä tulesta oikeissa puissa; takassa, saunan kiukaan pesässä, ulkona nuotiolla, leivinuunissa, puuhellassa
  • punaisesta, oranssista, keltaisesta, lämpimästä violetista, luonnonvalkoisesta, punaruskeasta
  • vanhoista huonekaluista, leveistä lattialankuista, kauniista ikkunoista, pitkistä verhoista, räsymatoista, isoista sängyistä, pehmeistä nojatuoleista, suurista keittiönpöydistä
  • rauhallisista hetkistä kahvikupin kanssa
  • saunasta ja kylvystä
  • ystävistä, hyvästä tunnelmasta, loppumattomista puheista jotka eivät ala mistään eivätkä pääty mihinkään, unelmoinnista, suunnittelusta, innostumisesta
  • kissoista
  • kirjoista, sanomalehdistä, aikakauslehdistä, blogeista; lukemisesta
  • lapsista. Omista erityisesti, mutta myös muiden lapsista. Lasten aitoudesta ja rehellisyydestä. Vauvan tuoksusta. Lapsen luottamuksesta. Sylissä pyörivistä lapsista. Kainalossa nukkuvista lapsista. Lasten onnellisesta naurusta. 
Aika monenlaista, mutta ei noista nyt oikein kiinni saa. Vanha talo metsässä? Paljon lapsia? Ystäviä? Kiireetöntä elämää, jossa luetaan kirjoja nojatuolissa, saunotaan, kylvetään ja kuivatellaan takkatulen loisteessa? Eläkepäivät?!

Ilmeisesti pitäisi miettiä sitäkin, että onko työ omannäköistä? Siellähän kuitenkin aika lailla aikaa viettää. Jätän sen toiseen kertaan...

Lomalla

Ihana pieni loma! Vajaan kahden tunnin ajomatka kotoa (lapsille juuri sopiva), loistava hotelli, riittävästi mukavaa tekemistä, maukasta ruokaa huonepalvelusta suoraan huoneeseen, leijonantassuinen kylpyamme, jonkun muun pesemät lakanat ylellisen kokoisessa vuoteessa (jossa nukuin lasten kanssa). Yksi yö matkalla ei edes kaada perheen taloutta, huonepalvelussa oli kympin lisä, joten pienellä rahalla etelänloman veroinen kokemus. Ainakin melkein.

lauantai 23. helmikuuta 2013

Käsityskyvystä

Viikko on ollut kiireinen. Nyt kuitenkin on pieni pätkä lomaa. Ehkä juuri ennen lomaa tuntuu, että asiat pitää saada valmiiksi ennen sitä? Kun loman verran työaikaa jää käyttämättä, se korvataan kiireellä? Lisäksi töissä on tulossa henkilöstömuutoksia ja asioille yritetään sopia jatkajia. Hiljaista tietoa siirretään.

Kotona asiat ovat kai suunnilleen ennallaan. Eilen taas keskusteltiin miehen kanssa. Istuttiin saunassa ja juteltiin joitakin tavallisia asioita ja mies sitten sanoi, että näin mukavaa meillä on ja minä vain haluan erota. Että hän ei käsitä. Miten se mies voi olla käsittämättä? Miten hän voi sulkea mielestään kaikki tapahtuneet ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan? Kertasin sitten miehelle viime vuosien tapahtumia, syitä miksi haluan erota. Pyysin häntä muistelemaan niitä lukemattomia kertoja, kun hän on luvannut lopettaa juomisen tai ainakin vähentää. Pyysin häntä muistelemaan niitä kertoja, kun hän on pettänyt lupauksensa. Ollut kantamatta vastuutaan.

Ja sitten keskusteltiin myös viimeisimmästä petetystä lupauksesta. Mies lupasi laittaa avioeropaperiin nimensä ja nyt hän ei edes avaa koko kirjettä. Että haastemiestäkö tässäkin pitää odottaa?

maanantai 18. helmikuuta 2013

Kouluvalmiuksista ja kriiseistä

Olin tänään päiväkodilla keskustelemassa isomman kouluvalmiuksista. Erityislastentarhanopettaja oli tehnyt joitakin testejä, joiden tuloksista keskusteltiin. Ihan oli ikätasoistansa toimintaa; keskittymisessä, kirjainten tunnistamisessa ja äänteissä ongelmia, matemaattiset osiot täysin pistein. Ei siis mitään sen kummempaa, kouluun vaan. Opettaja oli jopa sitä mieltä, että tuskin psykologin testejä tarvitsee uusia, he antavat siirtotietoina lapsen käsittelyohjeet kouluun ja eiköhän se sillä mene. Hyvä juttu siis kaikkinensa.

Kerroin miehelle kotona mitä oli puhuttu ja sanottu. Mitä oli arveltu ja oltu mieltä. Mies sen sijaan oli sitä mieltä, että minun olisi pitänyt keskustella siitä, että millaisen kriisin ero saa lapsessa aikaan. Että millaiseen myllerrykseen minä olen lasta laittamassa juuri kun koulu alkaa. Että vinoon menee. Melkein hermostuin, että todellako mies luulee tähän asti selvityn ilman kriisiä? Että lapseen ei olisi ollenkaan vaikuttanut se, että kotona riidellään ja juodaan? Että nyt kriisi tulisi, kun erotaan? Eiköhän tämä rauhallisemmaksi mene, vaikka tottakai lapset hämmentyvät siitä, että kahden sijaan kotona onkin vain yksi aikuinen. Ei kai milloinkaan ole optimaali aika erota, mutta joskus ei ole optimaalia pysyä yhdessäkään.

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Pistelee

Tähän aamuun heräsin jälleen jäykkänä ja puutuneena. Viime aikoina olen usein herännyt niin. Päivän käynnistyessä sitten vähän vertyy. Nyt tuntuu kuitenkin puutuminen ja pistely olevan tavallista pahempaa. Kun istun tässä sohvalla, jopa kämmeniä pistelee puutumus.

Ei tämä mitään tavatonta ole. Tauti tulee ja menee, vaikka koskaan ei parane. Pelkkiä oireita voidaan hoitaa. Parempia päiviä on ylivoimaisesti enemmän, joten ei mitään hätää. Mutta nämä päivät muistuttavat siitä, että muutaman vuoden päästä voi tilanne olla toinen. Tai sitten ei. Ei voi tietää. Siksikin tulevaisuus joskus pelottaa, vaikka ei kai tarvitsisi. Päivä kerrallaan ne menevät huonommatkin.

Toisinaan luen sairastuneiden keskusteluja parisuhteen etsinnästä. Miten vaikeaa on löytää rinnalle ihminen, joka haluaa olla siinä sairaudesta huolimatta. Että jo ottaessaan tietää saavansa "virhekappaleen" ja silti ottaa. Vaikka tietää, että elämä on ehkä työläämpää, silti haluaa olla siinä. Ei niitä halukkaita kai kovin sankoin joukoin löydy. Vaikka muuten olisi mukavaa, niin tulevaisuus pelottaa. Minkäs teet.

lauantai 16. helmikuuta 2013

Tilanne seestyy

Arki on asettunut taas seesteiseen vaiheeseen. Miehen kanssa puhuttiin tässä yksi ilta tästä tilanteesta. Mies haluaisi tietenkin jatkaa yhteistä elämää, mutta myöntää, että ongelmia on ollut. Hänellä tuntui olevan kovin lohduton kuva tulevaisuudesta. Mielessä oli jo käynyt lasten lähes täydellinen hylkääminen ja muutto ulkomaille. Toki muutakin puhuttiin. Nyt kuitenkin ollaan tässä. Eropaperit tulivat oikeudesta ja mies lupasi laittaa nimen riitelemättä.

Päivät sujuvat nyt rauhallisesti. Pöytä on puhdistettu, eikä kummankaan tarvitse yrittää sen kummemmin. Sellainen jonkinlainen kaveruus on tullut taloon. Kyräily on hävinnyt. Asiat hoidetaan asiallisesti, maailman uutisista jutellaan, ilmapiiri on kohtuullista parempi, jopa hyvä. Ilmeisimmin parisuhdekriisin ratkaisun hakeminen väsytti meidät molemmat ja nyt ratkaisun ollessa käsillä, tilanne seestyy.

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Lempeää hymyilyä

Maanantaina vein käräjäoikeuteen avioerohakemuksen. Oikein oli miellyttävä kanslisti. Olin osannut täyttää lomakkeen oikein ja ihmetyksekseni henkilöllisyyttä ei tarkastettu. Lähdin oikeustalolta hymyssä suin. Mieleni teki leivoskahveja, mutta taas kerran käynnissä olevan laihdutuskuurin takia se ei sitten onnistunut. Menin takaisin töihin. Hymyilin kaikille lempeästi ja söin lounaan.

Ilmoitin miehelle samaisen maanantain iltana, että ero on nyt vireillä ihan virallisesti. Mies sanoi "aha" ja sen koommin ei olekaan juuri mitään puhunut. Eilen hän ei lähtenyt aamulla kouluun ja linnoittautui yläkertaan koko illaksi. Lukuunottamatta kymmentä minuuttia, jonka hän vietti lastensa kanssa ennen kuin vein heidät nukkumaan. Tänäänkään mies ei lähtenyt mihinkään ja kun tulimme kotiin, oli pöydällä lappu, että hän tulee bussilla illalla. Ruoka oli valmiina.

Mies kai koittaa käsitellä tilannetta vetäytymällä. Ja käsitelköön. Minä hoidan lasten arkea. Aamulla olimme jo päiväkodin pihalla, kun toinen hoksasi kysyä, että missä isä. Minulle tämä on helpompaa kuin riitely ja puhuminen. Miestä keskustelu ehkä saattaisi auttaa. Näin nyt mennään.

maanantai 11. helmikuuta 2013

2 vuotta ja 500 tekstiä

En olisi uskonut. Aloitin blogin kaksi vuotta sitten, helmikuussa 2011. Tarkalleen ottaen 12.2. Aiheet ovat pysyneet samoina; parisuhdekriisi, naisena olemisen ihmettely, lapset, arkipäivä, kuka olen ja mitä haluan? Mitä on elämä?

Kirjoituksia on juuri nyt kertynyt 500. Tämä on siis viidessadas kirjoitus. Aivan kiitettävä määrä pohdintaa. Onko mikään tullut sen valmiimmaksi? En tiedä. Tuskinpa monikaan asia, mutta itseäni olen vähän löytänyt. Jotain jo ymmärrän siitä, että mitä haluan tai mitä en halua. Toinen asia sitten on, että kuinka pystyn toimimaan.

Aloitin blogin Vuodatuksessa. Nimikin on vaihtunut. Tämä blogi oli ensimmäiseni. En ollut aiemmin blogia kirjoittanut. Nyt blogit ovat jo paljon tutumpia. Työn puolesta olen osallisena ainakin kolmessa neljässä blogissa ja itselläni on tämän lisäksi kaksi muutakin. Tämä on kaikkein aktiivisin. Kaksi vuotta sitten koko blogimaailma oli kovin vieras, nyt osaan blogistaniassa suunnistaa.

Perustin blogin päiväkirjakseni, jotta voisin pohtia itselleni merkityksellisiä asioita. Niitä, jotka mietityttävät ja ahdistavat, mutta myös niitä, jotka tuottavat mielihyvää. Pohdittu on. Alkuaikoina blogi oli täynnä kysymyksiä. Pelkkiä kysymyksiä vailla vastauksia. Nyt jo joskus osaan vastata omiin kysymyksiini.

Alkujaan en ajatellut, että kukaan blogia lukisi. Miksi olisi lukenut? Nyttemmin olen ymmärtänyt, että lukijoita on ja monenlaisia. Saakin olla. Kommentoidakin saa ja saa olla kommentoimattakin. Sellaistahan tämä blogielämä on.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Ei niin dramaattista

Kommentoijille kiitokset tsempistä. Tilanne ei ole niin dramaattinen ja ainutkertainen kuin voisi luulla. Tämän blogin olemassaoloaikana on vastaava erokeskustelu käyty jo kahdesti (ensimmäinen ja toinen). Molemmilla aiemmillakin kerroilla olin vakaasti päättänyt, että tässä tämä nyt oli. Mutta kun mies kieltäytyy lähtemästä ja hetkellisesti tsemppaantuu, toivon, että kaikki palaa hyväksi. Viimeksihän minulla oli jo asunto haettuna minulle ja lapsille. Ja kuinkas kävi: mies muutti mukana.

Tällä kertaa ero ehkä on siinä, että perheneuvojat on jo käyty, muualla on jo asuttu ja takaisin muutettu, mies on opiskellut ja ollut näin ollen arkielämässä kiinni ja SILTI tämä kaikki menee ihan yhtä onnettomasti. AA on vielä kokeilematta, mutta en usko, että täysi raittiuskaan tätä enää pelastaa. Liikaa on jo tapahtunut. Niin paljon petettyjä lupauksia, valheita, huonoja muistoja, että tuskin raittiuskaan niitä pyyhkisi pois. Ja lisäksi miehellä itsellään ei ole sitä raitistumisen halua, joten ei siinäkään taida muutosta tulla.

Aiempiin keskusteluihin verrattuna minä itse kestin paremmin. En itkenyt. Ei itse asiassa tuntunut kovin pahalta. Ei tuntunut juuri miltään. Miehen itku ei tuntunut miltään. "Tuo kaupasta maitoa." "Haluan erota." Siltä se tuntui. Olenko tullut kylmäksi? Vai pelkästään väsynyt? Aiempiin verrattuna ei mieskään kovin kiivaaksi heittäytynyt, väsynyt hänkin?

Minulla ei ole vaikeuksia viedä eropapereita eteenpäin. Mies tietää nyt ja se erokeskustelu on käyty. Eropaperit on vain seuraus. Uusi keskustelu varmaan käydään, kun miehelle tulee sieltä oikeudesta ilmoitus, että ero on vireillä. Sitten kai arki jatkuu, ei se mies mihinkään muuta nyt. Kunhan aikansa miettii, että kuinka tosissani olen, niin ehkä sitten. Viimeistään loppukesällä, kun ero astuu voimaan. Näin uskon nyt. Kyllähän mieskin jo ymmärtää, että kaikenlaista on koitettu.

Eilen ja tänään on oltu kuin työkaverit. Ihan kohteliaita ja yhteinen työ on tehtävänä. Kumpikin hoitaa omat hommansa sen kummempia pulisematta. Mistään henkilökohtaisesta ei keskustella. Vahingossakaan ei kosketeta. Yöksi otettiin pienempi väliin sänkyyn. Hieman on vältelty, toisella on niitä hommia yläkerrassa juuri kun toisella on alakerrassa. Saunassa eilen ei puhuttu mitään, lukuunottamatta satunnaisia lauseita lapsista. Tällä mennään.

lauantai 9. helmikuuta 2013

En halua, eikä minun ole pakko.

Mies alkoi eilen aamulla keskustelun, joka oli taas sitä sarjaa, että mies ei lainkaan ole ymmärryksessä perheemme tilasta. Mies nimittäin alkoi vaatia, että ostan hänelle auton. Hän oli hommannut itselleen opintoihin kuuluvan harjoittelupaikan sellaisten aikataulujen ja matkan päästä, että yhdellä autolla ei pärjättäisi. Joten ratkaisu olisi, että ostaisin hänelle auton. En tiedä missä maailmassa mies elää, mutta minä perheen taloudenhoitajana elän siinä maailmassa, että rahat riittävät, kun elämme säntillisesti. Ylimääräiseen ei todellakaan ole varaa. Olen tämän miehellekin sanonut useita kertoja.

Mies aloitti tämän autokeskustelun ensin aamun työmatkalla. Sanoin ensin ei ja jankutuksen jatkuessa, että nyt en siitä keskustele. Keskustelu alkoi uudelleen illalla saunassa. Mies aikansa perusteli, että miksi hänelle pitäisi auto ostaa, että se olisi melkein hänen oikeutensa. Sanoin sitten, että haluan erota.

Kerrankin sain erokeskustelun käytyä tyynenä ja rauhallisena. Minua ei itkettänyt ollenkaan. Mies koitti tietenkin puolustella kaikin keinoin, maanitella, lahjoa. Vetosi siihen, että tällä tavoin minä särjen lapsilta ehjän perheen. Että lapsille ero olisi huonompi vaihtoehto. Että hänellä ei ole muuta kuin perhe. Mentäisiin uudelleen perheneuvojalle. Sanoin vain rauhallisesti kerta toisensa perään, että en halua enää. En halua, eikä minun ole pakko.

Mies sitten kai itseään rauhoittaakseen keksi ratkaisuksi, että hän menee aa-kerhoon, ei puhu enää siitä autosta, ei ole yhtään häiriöksi. Että ei väliä, vaikka en rakastaisikaan. Että elettäisiin samassa talossa toisiamme häiritsemättä. Että hän kieltäytyy lähtemästä omasta kodistaan. Hän ei hyväksy minun ilmoitustani erosta. En ryhtynyt sen enempää riitelemään. Maanantaina vien ne eropaperit. Kai se mies harkinta-aikana ajatukseen tottuu.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Alitajunnalla asiaa

Tässä yksi yö näin unta. Unessa oli kai syksy, koska ihmisillä oli välikausivaatteet päällään, lunta ei ollut eikä märkääkään missään. Olin unessa kaupungissa, jossa oli ruutukaava. Tasaisin väliajoin risteäviä katuja. Kerrostaloja. Liikennemerkkejä. Aivan tavallinen, kuivan syksyisen päivän kaupunki. Paitsi, että siinä unessa kanssani oli mies. Miehellä oli vaaleanruskea popliinitakki, siististi pukeutunut, asiallinen mies. Mies ei ollut minulle tuttu oikeasta elämästä. En yhdistänyt hänen piirteitään kehenkään.

Mutta unessa olin rakastunut mieheen ja mies minuun. Hän piti käsivarttaan ympärilläni, kun kävelimme sen kaupungin katuja. Pysähdyimme suutelemaan vähän väliä. En muista mitä puhuimme. Muistan herättyäni levollisen ja lempeän tunnelman, yhteenkuuluvuuden, luottamuksen. Läheisyyden. Lämmön kahden ihmisen välillä.

Untahan se vain oli, mutta herättyäni ajattelin, että ehkä joskus tässä maailmassa näin voi vielä käydä. Ehkä alitajuntani halusi näyttää sen minulle?

maanantai 4. helmikuuta 2013

En pystynyt

Eilen ajattelin, että vien eropaperit tänään käräjäoikeuteen. Työmatkan takia passi pitäisi uusia ja poliisi ja käräjäoikeus ovat samassa rakennuksessa. Että samalla, kun siellä virka-aikana olen, voinen hoitaa tämän toisenkin asian järjestykseen. Vähän kuin kauppareissun oheistoimintona.

Mutta sitten illalla lapset tulivat kipeiksi. Räkää ja yskää. Mies ei aikonut tänään muutoinkaan mihinkään lähteä, joten myös lapset jäivät kotiin. Miksi kiikuttaa puolikuntoisia hoitoon, jos ei ole pakko?

Joten sitten en pystynytkään viemään niitä papereita. Että sillä aikaa hakisin eroa, kun mies hoitaa kipeitä lapsia? Vaikka eivät kai aviomiehenä ja isänä oleminen ole sama asia? Eikä kai ne lapset yksin minun ole, että minun pitäisi olla kiitollinen, kun mies heitä hoitaa samalla, kun ei muutenkaan mitään aikonut tehdä? Mutta en vaan pystynyt. Tarvitsen kai ensin annoksen huonoa käytöstä. Riitaa ja toraa. Ja sitten pystyn?

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Hieno sunnuntai

Sunnuntai on juuri sopiva päivä siivota ja leipoa. Johtuu nimittäin siitä, että viikon ponnistusten jälkeen lauantaina en jaksa. Se menee levätessä ja lasten kanssa ihmetellessä. Sunnuntaina lapset ovat jo halanneet äitiä yhden päivän tarpeiksi ja leikkivät mieluummin keskenään. Itsekin jaksan innostua siivouksesta ja sunnuntaikahville tekee mieli jotain herkkua.

Tänään siis olen imuroinut ja luutunnut lattioita, viikannut pyykkejä ja tyhjentänyt tuhkat uuneista. Korjasin kahdet rukkaset ja yhden peiton. Pikkuisen tein lumitöitä samalla kun hain sunnuntain lehdet; paikallisen ja Hesarin. Lasten kanssa leivottiin sitruunaista kahvikakkua, joka nyt on uunissa. Vielä olisi vähän pyykkiä selvitettänä, mutta jos nyt hetken istuisi.

Hieno sunnuntai. Touhukas, mutta levollinen. Syynä lienee se, että mies lähti eilen ystävälleen ja tulee vasta illalla takaisin.

lauantai 2. helmikuuta 2013

Kaikki äärellään

Puhuin tänään eräälle maalla asumisen ihanuudesta. Miten kaikki on niin äärellään. Mustikkaan pääsee, kun laittaa kumpparit jalkaan. Tähdet näkyvät, kun katuvalot eivät näkymiä haittaa. Valtatie aurataan aina aamulla heti, joten kaupunkiinkin hurauttaa ilman lumivalleja. Omalla pihalla puilla lämpiävä ulkosauna, kylpytakissa vain pihan yli ja on kuin mökillä.

Jäin sitten miettimään sitä "kaikki äärellään". Ai mikä kaikki? Ei ole kauppaa, ei lääkäriä, ei postia, ei kioskia. Ei voi tilata pizzaa kotiinkuljetuksella. Ei löydy elokuvia, ei videovuokraamoa. Ei edes baaria.

Jollekulle toiselle ei kai olisi mitään äärellään. Pelkkää tyhjää.