torstai 31. tammikuuta 2013

Alfa-uroksista ja miehen hajusta

Joskus aiemminkin olen pohtinut, että miksi parinvalinta on niin vaikeaa. Luin vasta jotain juttua, jossa oltiin sitä mieltä, että ihminen luontaisasti valitsisi oikein hajun perusteella. Ennen vanhaan, ennen deodorantteja, lavatanssit olivat juuri sopiva paikka. Hikinen vartalo toista vasten. Jos ei nappaa, seuraava. Jos nappaa, saatille. Nykyiset keinohajut sekoittavat järjestelmät, samoin keinotekoiset hormonit.

Nainen ilmeisesti jostain luolavaistosta valitsee alfa-uroksia, jos sattuu saamaan. Muillekin kelpaava, itsevarma, lihaksikas mies kelpaisi, vaikka tietäisikin, että miehessä on puutteita. "Pieniä." sanoo nainen. Vasta huuman laannuttua pystyy tunnustamaan, että eivät olleet. Huomaan toisinaan ihastuvani sellaisiin miehiin. Hetkellisesti vain. Kaukaa. Mutta kuitenkin. Tunnen vetoa näihin miehiin. Mietin, että millaista olisi koskettaa lihasta. Millaista olisi olla alfa-uroksen Nainen? Toisten naisten katsoessa vierestä? Vaikka tietäisin, että puutteita on.

Onneksi nyt joku järki on päässä. Vaikka hetkellisesti voisikin huumaantua...

keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Masennus, normaalius ja epänormaalius

Siskoni arveli, että olen masentunut. Arveli sitä kovin varovasti ja anteeksipyydellen. Tiesi, että minun käsitykseni masentuneesta on ihminen, joka on surullinen, itkeskelee, ei jaksa välittää mistään, eikä jaksa tehdä mitään. Että minä en ole missään tapauksessa masentunut, koska teen mielelläni töitä, olen useimmiten iloinen ja nauravainen ja välitän kovastikin monesta asiasta. Sisko yritti sanoa, että kyvyttömyys tehdä päätöksiä omasta elämästä ja jatkuvat univaikeudet saattavat nekin olla oire masennuksesta.

Nettihän on pullollaan erilaisia masennustestejä. Tein muutaman. Jokaisen mukaan olin jollakin tapaa masentunut tai ainakin hyvin pian aikeissa masentua. Käskettiin kokeilla testiä uudelleen toisena päivänä ja suunnata sitten lääkäriin. Ihan vain varalta, lääkäri sitten tekee diagnoosin, ei netti.

Testeissä oli kysymyksiä, joiden en olisi arvellut varsinaisesti liittyvän masennukseen. Asioita, jotka olivat minulle jotenkin arkipäiväisiä ja mielestäni luontaisia. Mutta onko sittenkin niin, että olen vain unohtanut toisenlaisen olon? Toisenlaisen tavan elää ja alkanut pitää epänormaalia normaalina?

maanantai 28. tammikuuta 2013

Hienot unet

Viime yönä nukuin! Herätyksiä oli varmaan viisi, mutta kaikki olivat niin vähäisiä, että ei haitannut. Tänään siis kaikki näyttää taas kirkkaammalta. Aamulla en hermostunut lapsille, vaikka aamun vetkuttelut kestivät niin kauan, että lopulta myöhästyin töistä (ei väliä, liukuva työaika, mutta yritän olla silloin kun muutkin). En hermostunut miehellekään, vaikka ei aamulla laittanut tikkua ristiin ja pyysi rahaa, vaikka vasta lauantaina annoin aika summan. Töissä oli kivaa, ajoittain jopa hervottoman kivaa. Nyt on sauna lämpiämässä ja annoin ihan kivan päivän johdosta lapsille jätskiä jälkkäriksi.

Se mikä vähän hermostutti tänään oli se, että mies päästyään aiemmin ei puheista huolimatta käynyt postissa ja kaupassa, vaan sen sijaan ajoi kotiin makoilemaan. Mies on nyt siellä kaupassa. Eihän siinä mitään, mutta kotoa töihin ja melkein kauppaankin on 25 km, eli päivittäinen ajelu tänään oli 150 km, kun sillä viidelläkympillä olisi selvitty. Niin ja minähän sen bensan ostan. Mutta tänään ei tarvinnut tankata, joten siitä voi hermostua joku toinen päivä.

Toivon ensi yöksikin hienoja unia!

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Valvoin taas

Valvoin taas viime yönä. Varmaan kolmisen tuntia tai vähän yli. Laitoin yöllä viestin eron jo aiemmin kokeneelle ystävälle, joka oli sitten aamuun jo vastannutkin. Hän suositteli minulle lääkärissä käyntiä, unilääkkeitä ja terapiaa. Koska nukkumatta ei vaan jaksa.

Isompi lapsista oli pienenä ihan hirvittävän huono nukkuja. Hän heräili monta kertaa yössä tuonne nelivuotiaaksi ja siinä vaiheessa oli jo pienempikin valvottamassa. Joskus yöt toisensa perään menivät puolen tunnin pätkissä. Olin silloinkin hirvittävän väsynyt, mutta en ehkä kuitenkaan niin väsynyt kuin nyt. On aivan eri asia herätä ja nukahtaa, herätä ja nukahtaa kuin herätä ja valvoa ja valvoa ja valvoa.

En olisi uskonut kuinka lamauttavaa väsymys on. Ei jaksa ajatella, ei jaksa tehdä. Ja kuitenkin täytyy. Luulen, että ei kestä montaa viikkoa, kun olen jollain tapaa työkyvytön. Siis jos en tee mitään. Lääkkeet hoitavat vain oiretta, terapia ehkä myös syytä, mutta myös oiretta. Syy unettomuuteen on selvä; en vain jaksa tätä parisuhteeksi kutsuttua kamaluutta enää. En jaksa. Mutta nyt olen niin väsynyt, että en jaksa tehdä muutakaan kuin ajelehtia päivästä toiseen. Pattitilanne? Toivottavasti ei.

lauantai 26. tammikuuta 2013

Outo maailma ja käyttäytymiskoodit

Eilen olin muutaman läheisen työkaverin kanssa iltaa viettämässä. Minun ykkösporukkani kanssa. Illalle suunniteltiin ihan asiaakin, hyvää ruokaa, sauna ja jatkot. Kaikki toteutuivat. Keskustelut olivat voimaannuttavia, rentoja ja uutta luovia. Hyvä porukka, samanmielisiä ihmisiä. En näe mitään estettä, etteikö meidän työ kanna juuri sitä hedelmää, mitä haluamme sen kantavan. Pihvit ja perunat, sauna ja poreamme. Pystyykö viikosta väsynyt, elämästä väsynyt, paljon muuta toivomaan? Jatkoille mentiin paikalliseen.

Käyn hirvittävän harvoin ravintolassa. Jotenkin en pidä siitä ihmisten määrästä, liian kovalla soivasta musiikista, minulle oudosta maailmasta, jonka käyttäytymiskoodeja en tunne. Ja jotenkin yhtä aikaa pidänkin. Sukellus kuin jonnekin ulkomaille, vierasta kieltä puhuvien keskuuteen. Onneksi minulla oli paikallisoppaat mukana, selvisin hyvin.

Illan aikana tapasin erään miehen samasta työpaikasta. Emme ole sen enempää tuttuja, kuin että moikataan. Syystä tai toisesta mies kuitenkin tuli pöytääni, kun paikallisoppaani olivat toisaalla, ja alkoi puhua kanssani asioista, jotka hänen mieltään painoivat. Ehkä rohkaisin häntä sanomalla jotakin empaattista johonkin, mitä hän sanoi? Sain kuitenkin kuulla tarinan vinoon menneestä avioliitosta, nyt kuukauden kestäneestä asumuserosta ja hänen pahasta olostaan. Mies on rauhallisen oloinen, neljän lapsen isä. Hoitaa asiansa turhaa meteliä pitämättä. Ja nyt selvästikin oli ihmistä vailla. Hänellä oli kaipuu jonkun ihmisen lähelle ja minäkin kelpasin. Miten paljon ihmiset tarvitsevatkaan toisia ihmisiä lähelle? Ravintolassa näytti olevan yksinäisiä enemmänkin. Mikä meitä oikein vaivaa tässä ajassa, kun niin monilla on niin paha olla?

Tavoistani poiketen tanssin illan aikana monta kertaa. En koskaan tanssi. Pelkään jotenkin heittäytyä tanssiin. Tämä mies sai minut tanssimaan sanomalla jotain, joka poisti pelkoni. Outo ilta.

perjantai 25. tammikuuta 2013

Sekavia öisiä ajatuksia

Sellainen yö sitten taas tällä kertaa. Miehellä oli eilen hänen mittapuullaan huono päivä. Miehelle liikaa asioita, joista hän ei pidä. Siitä syystä tietenkin hän tarvitsi alkoholia. Siitä syystä lasten olisi pitänyt olla kuuliaisia hänelle ja kun eivät olleet, hän koki oikeudekseen saattaa molemmat hysteerisen huudon tilaan. Kasvatustarkoituksissa. Tottakai sain molemmat rauhoitettua ja nopeastikin ja episodi, jossa mies koitti saada isomman nöyrtymään siinä onnistumatta ja pienempi itkien puolusti isompaa, saatiin ohitettua. Kuitenkin ja tietenkin tästä seurasi kaksi asiaa: mies kuorsaa, kun on humalassa ja lapset ovat levottomia ja heräilevät, jos ovat olleet hysteerisiä. Nukuin lasten kanssa yhtä aikaa ja varmaankin neljän herätyksen jälkeen yhden aikaan miehen kuorsatessa en saanut enää unta. Nousin sitten ylös jossakin vaiheessa.

Olen viettänyt yötäni lukemalla blogeja ja tekemällä itse apu -testejä. Yhden mukaan en ole riippuvainen laisinkaan, sen sijaan haen niin kipeästi hyväksyntää ja rakkautta, että käyttäydyn itselleni huonolla tavalla. Ilokseni luin yhtä blogia, jota olin lukenut viimeksi kesällä ja blogin kirjoittaja oli syksyn aikan löytänyt onnen. Kuvaili monissa postauksissa monin sanankääntein miehen ihanuutta. Läheisyyttä ja lämpöä. Miehen tuntua ja tuoksua. Yhteenkuuluvuuden tunnetta. Olen niin kateellinen, vaikka tietenkin myös iloinen hänen puolestaan. Mutta silti niin kateellinen.

Taas olen kai riidellyt bonusmiehenkin kanssa. En tiedä riitelinkö. Ensin sanoin hänelle, mitä hänen pitäisi tehdä asiassa, josta hän ei pyytänyt neuvoa, vaan tukea. Sitten pyysin anteeksi. Sitten olin sitä mieltä, että meidän suhteessamme on ongelmia, joiden ratkaisuun ei voi päästä niistä puhumatta. Jota bonusmies ei halua tehdä. Näin ollen kai taas minä yhtä aikaa koitan vetää häntä lähelleni saadakseni tuntea itseni hyväksytyksi ja samalla työnnän häntä pois, koska luulen, että hän ei minua kuitenkaan hyväksy. Koitan ratkaista bonusmiehen ongelmat, joita hän ei minun halua ratkaisevan, jotta hän pitäisi minua merkityksellisenä. Tekojeni takia, ei minun itseni takia.

Viime aikoina olen taas joka päivä miettinyt eroa. Avioerohakemuslomake on jo hyvinkin tutun näköinen. Silti en saa sitä aikaan. Pelkään kai yksinäisyyttä, vaikka viihdyn yksin ja olen kantanut vastuun lähes yksin tähänkin asti. Silti jostakin syystä yksin jääminen pelottaa. En tiedä miksi.

Tänään on kuitenkin perjantai. Työpäivä. Kohta keitän kahvit ja lähden työpaikalle ratkomaan niitä ongelmia. Koitan tehdä hyviä ja merkityksellisiä päätöksiä, jotta asiat menisivät töissä paremmin kuin ennen ja setvin muutamat kriisinpoikaset, että väki voi viettää viikonloppunsa työasioita murehtimatta. Joskus mietin, että vaadinko itseltäni liikaa?

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Munkkirinkilöitä

Pikkuväki aloitti tämän aamun eilen leivotuilla munkkirinkilöillä. Ei kylläkään itsetekemillä, mutta kuitenkin. Minäkin aloitin aamuni sillä samalla ja suurella kupillisella kahvia. Kohta puemme päivävaatteet ja ulkovaatteet ja lähdemme päivän touhuihin päiväkotiin ja töihin. Mies aikoo jäädä nukkumaan, ilmoitti jo illalla. Rauhaisat aamunhetket ovat ihania!

Jatkuva kiire ja pysähtymättömyys on raskasta. Ajatus ei edes ehdi pysähtyä. Illalla saunassa istuessakin mies kysyy joka viiden minuutin välein "Mitä mietit?" Tuntuu, että ei saa olla rauhassa missään. Töissä puhelin soi, sähköposti kilkuttaa, kokouksissa saa istua. Koko päivä on hektinen. Kun haluaisi vain istua ja antaa rauhan tulla, mies haluaa tunkeutua siihen koko ajan. Onneksi tämä aamu on minun ja lasten. Ja munkkirinkilöiden.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Lepopäivä

Eilisessä postauksessa pohdin, että taidan olla melkoisen väsynyt. Eilen pienempi oli päiväkotikaverin synttäreillä ja olin sen aikaa kaupoilla. Mietiskelin siellä vailla kiirettä tätä väsymystä. Töissä on ollut henkilöstömuutoksia ja niitä on tulossa lisääkin. En mitenkään jaksaisi koko ajan aloittaa alusta. Uudelleen ja uudelleen käydä ihmisten kanssa läpi samoja asioita. Haluaisin hetkeksi tasaista arkea, mutta sitä ei ole tulossa. Ei töissä, eikä kotona. Ehkä siitä syystä en jaksa kotonakaan nyt ryhtyä isoon muutokseen, vaikka tiedän, että sen jälkeen olisi parempi.

Viime yönä sain sentään nukuttua hyvin. Toissa yönä valvoin melkein neljä tuntia. Sanoin lapsille aamulla, että tämä päivä vetelehditään. Köllötellään kainaloittain. Ollaan tekemättä juurikaan mitään. Levätään. Ulkona ei ole kuin kymmenkunta astetta pakkasta, joten kai pihalle kuitenkin tulee lähdettyä. Muutama lasku pulkkamäestä tuntuu hyvältä ajatukselta. Jos ensin jaksetaan pukea.

Lepoa sunnuntaihinne ihmiset!

lauantai 19. tammikuuta 2013

Haaveita, sielunmaisemia ja lempiruokia

Minut haastoi vastaamaan muutamaan kysymykseen Nollavaimo. Mikä jottei.

  1. Mistä haaveilet tällä hetkellä? Ihan juuri tällä hetkellä haaveilen unesta. Heräsin yöllä ja valvoin monta tuntia. Noin pidemmän tähtäimen haaveet on seesteinen, kiireetön, omannäköinen elämä. Onnelliset ja fiksut lapset. Uskaltaisiko haaveilla omasta onnesta? Ehkä menee jo överiksi.
  2. Millainen oli vuosi 2012? Sekava. Parisuhdekriisin ylä- ja alamäkiä, muuttoa kriisin takia edestakaisin, uusi työ ja sen opettelua. 
  3. Oletko aamu- vai iltaihminen? Aamuihminen nykyään. Aamulla on joku mahdollisuus saada asioita aikaan. Iltaa kohti nuupahdan ja menen lasten kanssa nukkumaan yhdeksältä. Jos on hyviä öitä monta takana, nousen neljältä tai viideltä. Muuten nukun kuuteen arkena ja jopa seitsemään viikonloppuisin.
  4. Minne haluaisit matkustaa nyt? Juuri nyt haluaisin melkein ihan mihin vain, jossa olisi jonkun muun pesemät lakanat ja jonkun muun laittama ruoka ja jonkun muun imuri hyrisisi päivän sotkut. Pitäisiköhän paikkakunnan hotellitarjonta testata? Matkaa itsessään en jaksaisi lasten kanssa, isompi ei malta olla paikoillaan, mutta perillä voisin olla. Joskus tietysti voisi olla hyvä matkustaa yksin, mutta se aika on sitten, kun voin olla varma, että lapsilla on sillä aikaa hyvä.
  5. Minkä asian tekisin menneisyydessä toisin, jos voisit? Menneisyydessä yhden asian muuttaminen vaikuttaa kaikkeen muuhunkin. Mutta jos oletettaisiin, että ei vaikuttaisi, niin siinä vaiheessa, kun aloin seurustella miehen kanssa ja epäilykset tämän parisuhteen sopivuudesta itselleni heräsivät, olisin toivonut itselleni älyä perääntyä tai hidastaa. Todennäköisesti olisin huomannut, että ansaitsen jotain muuta. Mutta sitten en istuisi tässä nojatuolissa nyt, enkä kuuntelisi juuri noiden lasten touhuja.
  6. Lempiruoka ja kuka sen valmistaa? Lapsuuden muistoissa ovat isän paistamat veriletut. Niin rapeita ja niin hyviä. Pidän hyvästä liharuuasta, monenlaisestakin. Hyvin onnistunut karjalanpaisti itse tehtynä. Tai hyvä pihvi. Meidän ravintolan keittiö kyllä tekee melkein mistä vaan lempiruokaa, maut vain ovat kohdallaan.
  7. Miten haluaisit viettää eläkepäivät? Rauhassa. Kirja toiseen käteen, kahvimuki toiseen. Kissa kehräämään jalkojen juureen. Kukkia ympärille. Hyvää ruokaa, mukavaa seuraa. Mahdollisuus olla ulkona eri vuodenaikoina. Taitaisin olla sopiva asiakas johonkin laadukkaaseen yksityiseen palvelutaloon? 
  8. Elämäsi eläin? Kissani. Niitä oli kaksi. Toisella oli pitkät karvat ja tuuhea häntä. Toinen oli pieni ja raidallinen. Molemmat ihania, omapäisiä, luonteikkaita, rakkaita. Olivat niin itsellisiä, kuin kissat vain voivat, mutta kun tulivat siihen syliin kehräämään, todella koin olevani arvokas ja kelpaavani.
  9. Sielunmaisemasi? Kainuun siniset vaarat. Kivikkoiset rannat. Puolukkamättäät vaaran rinteessä.
  10. Tärkein esine kotonasi? Hmm. Tätä täytyy miettiä. Ehkä se on kahvikuppini. Lähes puoli litraa vetävä muki, josta juon aina aamukahvini. Kaivan sen vaikka tiskikoneesta ja huuhtelen. Hermostun, jos mies on juonut minun kupistani. 
  11. Syötkö elääksesi vai elätkö syödäksesi? Valitettavan usein syön elääkseni. Nappaan jotain kiireessä suuhuni, että maha ei kurnisi ja jotta ajatus jotenkin juoksisi. Maukas ja kaunis ruoka on kuitenkin elämys, jota kannattaa odottaa. Joskus sen elämyksen saa ihan yllättäen, kun kiireeseen tulee hetken tauko, jonka ymmärtää käyttää syömiseen ja siitä nauttimiseen.
Kiitos Nollikselle kysymyksistä. Huomaan itse vastauksistani, että olen aika äärimmilleen väsynyt tällä hetkellä. Haluan vain lepoa ja rauhaa. Täytyy koittaa järjestää.

Haasteeseen kuuluu jakaa kysymyksiä eteenpäin. Aika monet seuraamani saivat myös tämän saman, joten napatkoon kysymykset se, joka kokee halua niihin vastata ja mielessään elämäänsä näiltä kanteilta pohtia.

perjantai 18. tammikuuta 2013

Ajatus ei kulje, jalka ei nouse.

On ollut hillittömän kiireinen ja väsyttävä viikko. Luonnoksena on ollut vastausteksti Nolliksen haasteeseen, mutta se näyttääkin vaativan pohdintaa yhden viikon. Töissä on ollut melkein jokaiselle päivälle lähes minuuttiaikataulu, eikä jokaisen päivän aikatauluun ole mahtunut edes lounasta. Kuten ei eilisenkään. Mies sen sijaan on makoillut ainakin kaksi päivää kotona. Toisena sentään lämmitti uuneja. Mies ei ole kipeä, vaan arvioi päivien annin itselleen vähemmän mielenkiintoisiksi, joten valitsi jotain kivempaa.

Tunnen olevani levon tarpeessa. Jäsenet ovat jäykät, pää on pöpperöinen. Ajatus ei kulje, jalka ei nouse. Tarvitsen nyt sitä, että saisin istua rauhassa kahvikupponen kädessä. Aivoni tarvitsevat mukavia ajatuksia, eivätkä ainaisia työasioita tai parisuhdekriisiä, kuten ne taas viime yönä pohtivat. Ehkä huomenaamulla, kun lauantain lastenohjelmat tulevat ja mies kuitenkin nukkuu pidempään?

lauantai 12. tammikuuta 2013

Valokuvia ja rahanjakoa

Olen aamun katsellut valokuvia. Sain nimittäin herättyäni ajatuksen, että teetän muutaman kuvan, kun albumit ovat jääneet jälkeen. Onhan niitä kuvia otettu, satoja ja satoja, niinkuin varmaan jokaisella. Kuvat ovat kivoja siellä koneellakin, mutta kivempia minusta oikeassa albumissa. Meillä on yhteinen perhealbumi ja molemmille lapsille omat, joissa on sitten enemmän omia juttuja. Oma lapsuusaikainen valokuvakansio on siinä muiden vieressä. Lapsista on hauska verrata omia ja äidin vauvakuvia keskenään.

Kuvien katselu on ollut välillä hankalaa, siksi albumit ovat jääneet jälkeen. Ei ole huvittanut muistella menneitä päiviä, vaikka kuvat onkin otettu iloisista hetkistä. Muistaa silti niitä tapahtumia siinä ennen ja jälkeen kuvanoton. Niitä fiiliksiä, joita on ollut. Tänään kuitenkin niitä katsoin. Ei tuntunut kovin pahalta.

Viime päivinä on tuntunut olo kohtuullisen hyvältä. Tässä yksi päivä laskin osituksen, että paljonko pitäisi maksaa erosta. Ei kohtuuttomasti maailman mitassa, mutta kyllä pankkiin pitää mennä. Kaiken tämän elättämisen jälkeen minä olen se, joka hakee pankista lainaa maksaakseen ulos miehen, joka ei montaa ropoa ole taloon tuonut. Vaan näin se taitaa mennä, kohtuuden periaatteella puoliksi, vai miten se nyt oli. Suosittelisin jokaiselle avioehtoa, ihan vain varalta. Toinen tapa on oppia näin kantapään kautta.

torstai 10. tammikuuta 2013

Hiljainen talo ja käytävän valot

Tänä aamuna tulimme tavallista aikaisemmin töihin. Miehen piti lähteä reissuun ja kun päiväkoti aukeaa heti aikaisin aamulla, niin sovittiin, että lapset voivat mennä sinne ja minä voin tulla töihin. Joten hiljainen aamunhetki töissä, muut eivät ole vielä tulleet. Paitsi kiinteistömiehet lumitöihin. Kohta keitän kahvit ja kerrankin muut pääsevät valmiille kahville. Yleensä minä tulen melkein viimeisenä ja juon sen pannun viimeisen kupillisen.

Olen usein ollut töissä silloin kun muita ei ole. Iltaisin ja viikonloppuisin, en aamuisin. Kun tulee taloon siten, että se on vielä pimeänä, ensin sytyttelee käytävän valot, herättää talon eloon. Kuuntelee tyhjän talon ääniä. Ilmastoinnin huminaa, pientä kolinaa, jota jostakin lähtee. Isossa talossa ei kuulu olla yksin. Sen kuuluu olla täynnä ihmisiä ja ääniä. Tekemistä.

Hyvää ja ihmisten täyttämää työpäivää itse kullekin. Paitsi jos työskentelee yksin...

maanantai 7. tammikuuta 2013

Rasismille jyrkkä ei

Jos nyt sitten ottaisin kantaa mediassa vellovaan rasismikeskusteluun. Itselleni aihe ei ole sen enempää omakohtainen. Itselläni ei ole ketään läheistä maahanmuuttajaystävää, enkä ole työssäni tai muutoin sen enempää perehtynyt maahanmuuttokysymykseen. Töissä on asiakkaina maahamuuttajia, mutta enimmäkseen ns. kantasuomalaisia. Olen siis ihan tavallinen kansalainen, suomalainen, suhteessa rasismikeskusteluun.

Olen syystä tai toisesta seurannut kiinteästi mediassa käytyä keskustelua. Jonkun ns. journalistista aloitusta ja siihen liittyvää yleisökirjoittelua. Olen viime aikoina lukenut satoja kommentteja. Olen samalla miettinyt omaa suhdettani maahanmuuttajiin, rasismiin, ihonväriin, rotuun, suomalaisuuteen, hyviin tapoihin ja sananvapauteen. Jouduin oikein etsimään rasismin määritelmän, kun mietin, että olenko minä rasisti. En ole. En usko siihen, että joku rotu olisi toista parempi tai huonompi. Että jollakin rodulla olisi lähtökohtaisesti rotuunsa perustuen oikeus enempään. Luulin, että ei kai kukaan sivistyneessä Suomessa voi noin edes ajatella? Mutta kuinka väärässä olinkaan.

Helsingin sanomien ja Iltalehden kommentit menivät minusta aika ajoin mauttomuuksiin, mutta ilmeisimmin kuitenkin olivat tarkastuksen läpäisseitä. Elinen Ylen kirjoitus sai minut etsimään tietoa kirjoittajasta ja se johtikin minut jonnekin, jota en olisi halunnut löytää. Aidosti rasististen kirjoitusten pariin, joissa ylemmyydentuntoiset suomalaiset (nuoret miehet) viestivät omaa paremmuttaan ja muiden rotujen huonoutta. Jotkut olivat kommentoineet väliin jotakin muutakin, mutta kaikki käännettiin siten, että vain se oma ajatus oli oikea. Luulen, että he aidosti olivatkin sitä mieltä. Nämä kirjoittajat eivät nähneet yksilöitä lainkaan, ainoastaan pelkkiä kasvottomia rodun edustajia. Jonkun rodun edustajan joskus tekemä asia = koko rodun ominaispiirre, mikäli teko oli suomalaisen näkökulmasta kielteinen. Suomalaisen tekemä asia = suomalaisen kulttuuriin ja oikeuksiin kuuluva, vaikka olisi kielteinenkin (esim. väkivalta ja viina).

Olen aivan hämmentynyt. Ajattelin, että tämä rasismikeskustelu ei koske minua, mutta ehkä sen pitäisi koskea? Ehkä minun pitäisi tavallisena suomalaisena sanoa, että en hyväksy rasismia? Ehkä meidän kaikkien, jotka emme hyväksy, pitäisi se sanoa? Koska jos me emme sano, hyväksymme hiljaa sen, että rasistinen saa olla. Hyväksymme sen, että meidän Suomessamme joku olisi vähemmän arvoinen kuin toinen ihan vain syntyperänsä tai ihonvärinsä takia. Että ilman omaa syytään tai ansiotaan joutuisi johonkin kastiin voimatta millään tavalla itse vaikuttaa kohteluunsa. Vaikka olisi suomalaisempi kuin monet, vaikka olisi rikkaampi kuin monet, koulutetumpi, anteliaampi, hyväntahtoisempi, ystävällisempi, viisaampi, niin olisi kuitenkin vain joku, vaikkapa "neekeri". Eikö jokaista tulisi arvioida vain omien tekojensa ja lähtökohtiensa kautta? Jos nyt arvioida ylipäätään pitää.

lauantai 5. tammikuuta 2013

Nukkuminen ja muita pohdintoja

On niin kovin helppo uskotella itselleen, että asiat ovat hyvin. Siihen ei tarvita kuin  yksi hyvä ilta ja heti olen sitä mieltä, että ehkä tämä tästä. Luin tänään blogin vanhoja tekstejä. Vuosi sitten olin aivan samaa mieltä; muutama hyvä päivä ja ehkä tämä tästä. Kun luin muutaman tekstin eteenpäin, fiilikset oli jo ne toiset. Ei tämä tästä, ei mitenkään. Tämä koko homma kiertää samaa kehää koko ajan. Ei etene mihinkään. Olen antanut miehelle niin monia mahdollisuuksia tehdä toisin, mutta ei miestä ne mahdollisuudet ole jaksaneet juuri kiinnostaa. Perheneuvojalla käynneistä oli erittäin suuri apu akuuttiin kriisiin, mutta ei siellä voitu koko soppaa ratkoa, kun sekä minulta että mieheltä puuttui aito halu. Akuutin kriisin jälkeenhän siellä lakattiin käymästä. Mies ei halunnut mennä ja minun mielestäni ei ollut järkeä pakottaa. Joten kai se puuttui halu minultakin?

Pitäisi varmaan enemmän kirjata ylös unelmia ja toiveita, jotta niitä osaisi tavoitella. Pelkkä päivästä toiseen selviäminen ei tunnu enää riittävän. Usein pidän omia toiveita liian pieninä vaatia. Että mikä oikeus minulla on olla vailla? Ehkä pitäisi vaatia enemmän. Olla tekemättä kompromisseja.

Tänään vaihdoin makuuhuoneessa järjestystä. Nukumme kaikki neljä samassa huoneessa. Huone on isohko, joten ahdasta ei ole. Lasten sängyt ovat olleet jo useammassa paikassa, mutta jos ne eivät ole minua lähellä, lapset nukkuvat huonosti ja heräilevät. Viime aikoina taas erityisen huonosti. Tein ensin paperille kirjaukset, että mitä kukin odottaa nukkumiseltaan, mitä tarvitsee. Mies oli tarpeista samaa mieltä. Sen jälkeen suunnittelin järjestyksen, jossa kaikki nämä täyttyvät. Sitten mies olikin jo eri mieltä. Hänen mielestään isomman pitää nukkua kaukana äidistä, koska on niin iso. Mielellään eri huoneessa. Sillä, että lapsi ei nuku ja näin ollen minäkään en nuku, ei ole väliä. Kun näytin uudelleen sitä tarvepaperia, mies suuttui ja lähti ulos mököttämään. Hänen mielipiteillään ei kuulemma ole väliä. Miten voi tarpeet täyttyä, jos niitä ei osaa edes kuvata silloin kun aika on? Minun tarpeeni olivat yksinkertaiset: haluan nukkua, mikä edellyttää, että lapsetkin nukkuvat. Lisäksi haluan kohtuullisen palan sänkyä ja peiton. Haluan, että kukaan ei potki minua unissaan. Toivottavasti ensi yönä nukutaan.

perjantai 4. tammikuuta 2013

Euroviisuja ja ihmiseksi kasvamista

Katsoin nuorimmaisen kanssa eräitä Euroviisuja nauhalta. Viisut tulivat televisiosta, kun nuorimmainen oli reilun puolivuotias ja alta vuosikkaana ne olivat pettämätön keino rauhoittaa levoton. Emme olekaan katsoneet niitä aikoihin! Nuorimmainen yhä asettui television eteen kuin liimattuna ja katsoi viisuja kuin transsissa.

Mikähän kaikki oikeasti vaikuttaa pienen ihmisen elämään? Lapsi pitää musiikista ja tanssimisesta. Johtuuko se non stoppina kiertäneistä Euroviisuista vauvana? Vai mistä? Mistä kaikesta ihminen itsekseen kasvaa? Mistä minä olen kasvanut ja mistä lapseni kasvavat?