maanantai 2. joulukuuta 2013

Onnellinen nyt

Minulla oli vaaleanpunainen viikonloppu, josta en viikko sitten tiennyt mitään. Ihana. Vaaleanpunaiseen viikonloppuun kuului vaaleanpunaisten lisäksi ihan tavallisia asioita; kaupassakäyntiä, ruuanlaittoa, lumitöitä, lasten komentamista, puiden kantoa, uunin lämmitystä ja lisää niitä lumitöitä.

Kirjoitin viikolla blogin lukemisesta yhdessä minulle tärkeäksi muodostuneen ihmisen kanssa. Tuo tärkeä ihminen tuli luokseni, solahti perheeseemme kuin olisi aina siihen kuulunut ja on nyt sydämessäni. Kuulostaa hirvittävän vastuuttomalta lasten tunteiden kannalta ottaa tänne kylään yhtäkkiä joku mies. Siksi sovittiinkin, että lapsille esitellään ystävänä ja nukkumapaikka on sohvalla. Näin tehtiinkin, ainakin alkuun. Lapset kuitenkin ottivat uuden tulokkaan luontevasti vastaan. Pienempi käpertyi sohvalle hänen kainaloonsa lukemaan kirjaa kuin olisi siinä aina ollut. Kumpikaan ei kyseenalaistanut, että miksi hän on täällä. Ei yhtään kertaa.

Viikonlopussa melkein parasta oli kumppanuuden tunne. Se, että olikin vieressä ihminen, joka otti arjessa vastuuta. Teki pyytämättä lumityöt, kun lunta kerran satoi. Komensi lapsia, kun kerran tappelu oli tulossa. Kaatoi kahvia minunkin kuppiini. Luki kanssani aamun lehteä.

Olen onnellinen nyt.