Teen lisäpostauksen vaaleanpunaiseen viikonloppuun. Tänään mietin sitä, että sulkisin kommentoinnin. En saanut mitään sellaista kommenttia, josta olisin pahoittanut mieleni, vaan ajattelin sitä. Ajattelin, että en kestä nyt yhtään kommenttia, jossa kyseenalaistetaan toimintani. En halua kuulla niitä nyt. Ehkä suljen, ehkä en.
Lukijoille tiedoksi, että ymmärrän oikein hyvin, että tämä ei ehkä kestä. Ymmärrän oikein hyvin, paremmin kuin koskaan aiemmin, vaaleanpunaisen alun riskit. Kuinka järki sumentuu, totuus ei näy, kuinka luulee tietävänsä. Minulla ei ole enää yhtään harhakuvitelmaa siitä, että koskaan pystyisin muuttamaan ketään tai kuinka rakkaus korjaisi jotakin. Näen niin selvästi, kuinka keskeneräinen olen ja kuinka keskeneräisiä kaikki muutkin ovat.
Itse olen hirvittävän iloinen, että en ollutkaan kylmennyt, enkä käynyt kyyniseksi. En minä tilannut tätä miestä elämääni, eikä hän minua. Emme kumpikaan tiedä kuinka tässä käy ja haluan uskoa, että hetkenkin onni on parempi kuin pelkäävä ja epäonnistumista alati odottava mieli.
Onko sitten lapsille oikein nähdä äitinsä hetken onnellisena ja sitten ehkä onnettomana? Tai ehkä vain onnellisena? Tai vain onnettomana? Pitääkö lapsia suojella uusilta ihmisiltä elämässään vain siksi, että he eivät ehkä kulje rinnalla lopun ikää? Eihän isänsäkään kulje, vaikka niin olisi luullut?
Katsotaan miten käy.