Elämä maalla, osittain puulämmitetyssä talossa vaatii halkopinoja. Talo on on ollut minun (tai no pankin ja exän ja minun ja nyt enimmäkseen pankin ja vähän minun) kaikkiaan yhdeksän joulua. Olen tehnyt monituiset halkopinot. Ex teki jokusen myös, joskin vähemmän. Tänä syksynäkin tein monta pinoa, naisporukka kävi vähän talkoissakin, appiukkokin vähän pinosi ja jos en väärin muista, niin isänikin oli juuri silloin käymässä ja pääsi osalliseksi pinoamisesta.
Halkopinoihin liittyy monta muistoa, enimmäkseen huonoja. Kirjoitin keväällä 2012 yhdestä halkopinosta ja sen tarinasta. Tänään olisikin sitten ihan erilainen halkopinotarina. Onnellinen sellainen.
Syysmyrsky kaatoi pihaltani, aivan tontin reunalta, yhden puun. Puu kaatui viereiselle tyhjälle tontille, joten arvelin, että ei se siinä nyt ketään haittaa. Sitten satoi luntakin. Arvelin, että olkoot kevääseen, setvin sitten jonkun tekemään sille jotakin. Sitten elämääni tulikin J, jonka mielestä puu pätkitään, pätkistä tehdään halkoja, halot pinotaan kuivumaan ja sittemmin poltetaan. Ja juuri niin tänään tapahtui. Ilman mitään sen suurempaa draamaa puu muuttui haloiksi, oksat siirtyivät kasaksi, roskat hävisivät paikalta, työvälineet siirtyivät paikoilleen takaisin. Nyt minulla on halkopino, joka on ihana muistutus siitä, että elämää voi elää toisinkin.