keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Eikä tarvitsekaan

Riita-postaukseen on tullut hyviä kommentteja. Olen paljon miettinyt sitä, siis sekä riitaa, sen aihetta että sitä mitä ylipäänsä odottaa parisuhteelta. Mitä odottaa itseltään ja mitä odottaa toiselta? Tähän ikään mennessä ymmärtää jo, että kukaan ei ole täydellinen. En minä, eikä kukaan muukaan. Vajavaiset voivat olla toisilleen lähes täydelliset. Nyt tuntuu, että J on ehkä minulle lähes ja minusta tuntuu, että minäkin hänelle ehkä lähes. Tietysti olemme vielä siellä vaaleanpunaisessa kuplassa, emmekä ajattele järkevästi.

Mutta tässä kaikessa keskeneräisyydessäänkin on hyvinkin oikeutettu kokemaan kaikkia tunteita. Jos joku asia tuntuu pahalta, se tuntuu. Ei siinä järkipuhe paljon auta. Koen, että minulla on oikeus siitä pahasta olosta puhua. Niin on tietysti J:lläkin. En usko, että hän aikoisi salata minulta asioita reaktioideni pelossa. Ennemmin minä sen saattaisin tehdä. Mutta en nyt usko siihenkään. Ainakin tähän saakka olemme voineet puhua kaikesta, vaikeistakin. Unelmista ja toiveista. Peloista. Arjesta. Onnestakin ja sen menettämisestä. Menettämisen pelosta.

Nyt ainakin tuntuu, että ehkäpä käsissäni on parisuhde jollaisesta olen unelmoinut. Vaikka en kaikkia asioita haluakaan käsitellä kevyesti, enkä ohita niitä olankohautuksella. Eikä tarvitsekaan.