Itsenäisyyspäivä meni aika perinteisillä linjoilla. Käytiin lasten kanssa pulkkamäessä omalla kylällä. Vedettiin lapset pulkalla pois sieltä mäkireissulta, kun väsähtivät mäkeä ylös kiipeillessän. Ruuaksi oli leivinuunissa haudutettua karjalanpaistia. Tehtiin piparitaikina ja leivottiinkin niitä jo muutama pellillinen, tänään jatketaan. Katsottiin televisiosta paraati ja presidentin itsenäisyyspäivänjuhlat.
Päivässä oli kuitenkin jotain erilaista ja outoa meille molemmille aikuisille. Minä en ollut koskaan katsonut paraatia yhtään kenenkään kainalosta, olinko lie katsonut paraatia ylipäätään? Nyt katsoin. Oli hyvä ja levollinen olo. Minulle tärkeäksi tullut mies, sanottaisiinko jatkossa häntä vaikka nimellä J, ei ollut tottunut käymään pulkkamäessä. Nyt kävi.
Televisiosta tuli tänään hiihtoa. J katsoi sitä ja minä kirjoitin tätä hänen kainalostaan. Juteltiin, että vaaleanpunainen näyttäisi väistyvän ja arki tulevan tilalle. Mutta hyvä arki. Pehmeän unenomaisen lempeä, arjen värejä täynnä. Aamulla teimme yhdessä lumityöt ja pelasimme lasten kanssa lautapelejä. Nyt hän lähti isomman kanssa katsomaan jääkiekkoa, minä jäin pienemmän kanssa leipomaan loput piparit.
Tottakai olen monesta asiasta peloissani. J asuu niin kaukana, että voimme nähdä vain viikonloppuisin. Etäsuhteessa vaaleanpunaiset pysyvät pidempään, kun arki yhdessä jää lyhyeksi. Mutta etäsuhteessa tulee toisenlaisia vaikeuksia. Tulee ikävä. Ei halua pilata yhteisiä hetkiä asioilla, jotka ehkä tulisivat vastaan, jos näkisi useammin. Toisen tavallinen arki jää etäälle; ei voi tuntea toista pohjiaan myöten, jos ei tunne toisen arkea. Toisaalta minulle sopii nyt etäsuhde. Arkipäivät rullaavat lasten kanssa omalla painollaan, ei minulla ole tarvetta sitä nyt sotkea. Ja kuitenkin, elämässäni on ihminen jakamassa asioita, niitä arjen värejä!