Eilinen oli jotenkin ahdistunut. Koko päivän oli paha mieli. Uskoisin, että se johtui siitä exän yhteydenotosta. Siitä, että hän ei aio olla lastensa kanssa tekemisissä. Oli paha mieli lasten puolesta ja mietin, että miten minä parhaiten tätä asiaa lasten kanssa käsittelisin. En ole kertonut lapsille mitään, enkä tietenkään kerrokaan, ennen kuin asia on niin täysin varma. Mietin sitäkin, että teinkö liiton aikana väärin, kun koitin tukea miehen ja lasten suhdetta? Että annoin miehen nukkua krapulansa ja olla lasten kanssa vain silloin, kun hän jaksoi. Että olisiko lapsilla nyt helpompaa, jos isästä olisi huonommat muistot? Oliko sekin väärin, että nyt isän poissaollessa olen koittanut puhua isästä vain kivoja juttuja ja selittänyt lapsille parhain päin, että miksi iskä lähti ja miksi iskä ei soita, eikä tule? Ei kai. Kai lapsi joka tapauksessa muistaisi ne hyvät hetket.
Mietin sitäkin, että miten exällä on minuun niin suuri vaikutus, että pahoitan mieleni perin juurin hänen tekemisistään ja tekemättä jättämisistään? Aivan kuin alitajuisesti yhä toivoisin, että hän kunnostautuisi, aivan kuin luottaisin häneen ja sitten petyn niin kovin, kun ei niin käykään? Eihän tämäkään ole yllätyksenä tullut, ollut tiedossa jo kuukausia, että todennäköisesti hän katoaa kokonaan. Tiesin jo ennen erohakemuksen jättämistä. Että miksi minun mieleni ei ole välittämättä hänestä? Olisin eilen niin tarvinnut jonkun kainaloa, olisin niin halunnut olla jotakuta lähellä ja turvassa. Tämmöisinä hetkinä taitaisin olla aika helppo tapaus kenelle tahansa? Onneksi kuitenkin olin kotona (kuten aina) ja otin lapset kainaloon. Kauankohan tätäkin jatkuu?