torstai 28. marraskuuta 2013

Melkein ohi

Luin eilen blogin vanhoja tekstejä yhdessä minulle tärkeäksi viime aikoina tulleen ihmisen kanssa. Tai hän luki kotonaan ja minä omassani, välillä keskustelimme. Tulin lopuksi siihen tulokseen, että ei olisi pitänyt lukea. Vaikka se on ohi nyt, ei se juuri vähennä pahan olon määrää, joka lukemisesta syntyy. On kuin eläisi uudelleen niitä hetkiä. Kun keskustelin hänen kanssaan, näin hetkittäin omaa toimintaani ulkopuolisen silmin. Ja kyllä ihmettelin itseäni. Että miksi ihmeessä tämä eron tekeminen kesti niin kauan?!

Mietin sitä aamulla uudelleen. Että mikä siinä oli? Tietenkin oli sitä, että olin niin kykenemätön käsittelemään omia tai toisen tunteita, mutta ehkä jotenkin pohjalla perusvireenä oli ajatus ydinperheen pyhyydestä. Ajatus siitä, että saman katon alla asuvat äiti, isä ja lapset on se oikea malli. Vain se. Että muita oikeita mahdollisuuksia ei ole ja että minun pitää toimia niin, että ydinperhe voi elää. Lapsilla olisi oikeus elää sellaisessa perheessä, ei eroperheessä. Kai minä luulin, että se on miehellekin pyhä? Että siksi hän ei halua lähteä, koska hänkin haluaisi saada sen toimimaan. Minun vain pitäisi olla vahva ja auttaa.

Eilen päällimmäisenä kuitenkin oli helpotus siitä, että se on ohi. Tai siis melkein ohi, sopimuksethan on kesken. Juttelin viikolla erään eronneen työkaverin kanssa, joka sanoi, että heillä sopimusten tekeminen oli kamalan vaikeaa, kaksi korkeakoulutettua, näennäisen järkevää ihmistä ja he olivat käyneet lastenvalvojalla kolmesti, riidelleet asiasta sekä siellä, että väliaikoina. Miten minä suhtaudun, jos ex haluaakin tapaamisoikeuden lapsiinsa ja minusta näyttää, että hänestä ei siihen ole? Aika varmasti riitelen.