Kissa on nyt osa perhettämme. Pikkuinen pentu, joka on niin hellyttävä. Ajoittain villiäkin villimpi ja sitten taas se väsymys tulee. Alkuun kissa pelkäsi hieman lapsia, vaikka lapsiperheestä tulikin. Aika tervettä. Varsinkin pienempi itki tuskaansa, kun kissa pakeni. "Kissa ei rakasta minua." Ei tahtonut uskoa, että kissaa pelottaa, kun lasten liikkeet on niin rajut. Nyt on kissa jo lapsiin tottunut ja pitää selvästi juuri pienemmästä. Pienempi on kärsivällinen ja lempeä. Silittää ja harjaa, leikkii, juttelee. Kehuu pikkukissaa hyvistä suorituksista, lohduttaa, kun ei onnistu.
Kissa tulee sänkyyn nukkumaan. Siinä sitä aamulla herättiin, isompi, pienempi, kissa ja minä samasta sängystä. Kissan kehräyksellä lähtee mikä tahansa aamu hyvin käyntiin. Varmaan me kaikki kolme tarvitsimme nyt tätä. Ainakin minusta tuntuu, että elämä on enemmän raiteillaan, kun talossa on kissa.