Tulet ja energiansäästölamput

Tuiskua ja viimaa. Kova tuuli tulee meidän vanhassa talossamme sisälle asti. Liekö tuulensuojalevyt unohtuneet välistä? Tulet on uuneissa, silti on kylmä. Jopa lapset menevät villasukat jalassa. Kun lumi tulee ja tuuli tyyntyy, on talo paljon lämpimämpi. Kynttilöissäkin on tulet. Tänään kaipaa kupillista teetä, saunan lempeitä löylyjä ja pehmeää valoa. Energiansäästölamput eivät sovi tälle päivälle.

Lisäksi olen perin juurin väsynyt, kun en saanut yöllä nukuttua.

Työn tekemisen ongelmat

Viikon kohokohta oli selkeästi eilinen esimiesvalmennus. Kun toisten esimiesten kanssa pohtii arjen johtamisen ongelmatilanteita, silloin vasta huomaa kuinka yksin on. Valmentaja oli sitä mieltä, että jokainen esimies tarvitsisi tunnin viikossa sellaista aikaa, jolloin saisi jonkun kanssa pohtia omia ratkaisujaan esimiehenä. Mielellään oman esimiehensä, jotta ratkaisut olisivat firman linjan mukaisia, mutta ulkopuolinen sparraajakin käy.

Eilisen herääminen oli se, että henkilöstön työn tekemisen ongelmat ovat pääsääntöisesti esimiehen vika. Joko esimies on aiheuttanut ongelmat tekemällä huonoja päätöksiä, viestimällä epäselvästi tai jättämällä viestimättä tai sitten esimies on sallinut ongelmien jatkua, jos ei niitä itse ole suoranaisesti aiheuttanutkaan. Miten helppoa se onkaan sanoa, että kun tuokin on niin hankala, eikä suostu siihen eikä tähän. Ja sitten itse antaa sen jatkua. Korjaava palaute kun on niin vaikeaa antaa. Siitä puhuttiin pitkään ja sitä harjoiteltiin. Minullakin on tapauksia, joihin varmaan olisi ollut syytä puuttua napakammin, mutta sitä toivoo, että ongelma poistuisi, jäisi kertaluonteiseksi, ei olisikaan niin kovin vakavaa. Joskus se vaikuttaa vain luonteenpiirteeltä, mutta jos se vaikeuttaa toisten työn tekemistä, niin onhan siihen puututtava. Ja samalla kun ongelmaan ei puutu, sen antaa jatkua.

En minä mielestäni huonoimmasta päästä esimies ole, mutta parempikin voisi olla. Pitäisi olla itsellä kirkkaana mielessä tavoite ja keinot. Ja ne samat pitäisi osata viestiä henkilöstöllekin. Tänään koitetaan taas.

Arki ja satunnaisuus

Ei ollut minulla miestä ikävä, kun mies oli pois. Lapsilla vähän oli, mutta ei heilläkään ylitsepääsemättömästi. Kun mies tuli, ei tuntunut sydämessä lämmintä läikähdystä. Ei tuntunut miltään. Halattiin kuin vieraat. Seuraavaksi mies kaivoi kassistaan oluen.

Nyt on tässä pari päivää oltu taas yhteistuumin. Arki on sekavaa ja hämmentävää minun näkökulmastani. Puuttuu logiikka. Puuttuu jatkumo; syy ja seuraukset. Asiat tapahtuvat tai ovat tapahtumatta jotenkin satunnaisesti.

Lapsia miehellä kai oli ikävä. Pelaa nytkin lasten kanssa lautapeliä. Kai miehestä on hyväksi isäksi, jos ei läträä juomisilla. Mutta onko minun pidettävä aviomiehenä, vaikka en millään jaksaisi?

Laihdutuskuuri

Itselleni on julkisesti luvatut asiat sellaisia, jotka on pakko hoitaa. Omissa asioissa itsekuri ei aina pidä, mutta jos olen luvannut ääneen, niin asia on toinen. Joten olkoot nyt sitten tiettävä, että rydyin laihdutuskuurille. Ja ei ole ensimmäinen kerta ja kyllä tiedän, että laihdutus"kuurit" on turhia, vaan täytyy hakea elämäntapamuutosta. Mutta kuurilla on aloitettu ja elämäntapa tulkoot myöhemmin.

Laihdutuksen tavoite on voittaa kilpailijat. Kilomäärää en tiedä, kun en tiedä kuinka tosissaan kilpakumppanit ovat. Toinen kisaa jouluun saakka, toinen yhteensä 10 viikkoa. Minä tietenkin voitan molemmat. Pudotusprosenttia lasketaan, punnitus sunnuntaiaamuisin. Viikkovoittaja saa kehuja, loppuvoittajien palkinnot vielä hieman auki. Joten jos seuraavina viikkoina on kiukkuisia postauksia, johtuu se vain nälän tuomasta kurjuudesta.

Kahvia ja kulkijoita

Käytiin tänään pienemmän päiväkotikaverin synttäreillä. Siellä oli tuttuja kavereita päiväkodista vanhempineen, naapureita, sukulaisia ja muuta väkeä. Kivat synttärit, ei turhaa stressiä. Pahvilautasia siinä vaiheessa, kun varsinaiset olivat jo kaikki käytössä. Ihmisiä ovesta tulossa ja menossa. Saman kahvipöydän ääressä toisilleen tuntemattomia juttelemassa. Jäi hirmuisen hyvä mieli.

Mietin kotimatkalla, että kuka oikein olen? Millainen olisin, jos en olisi tällainen? Siis jos riisuisin kaikki naamiot, heittäisin itsestäni julkikuvan, unohtaisin tittelit ja asemat, en ajattelisi niin paljon toisten toiveita, vaan omiani, niin kuka olisin? Olisiko minunkin kotini avoin kulkeville, kakkua tarjolla pahvilautasilta? Naapureita ja kylänmiehiä ohikulkumatkalla? Muistan, kun joskus nuorempana niin oli. Sanoin tulijoille, että ottakaa vaan kuppia kaapista, etsikää istuinta. Ja nyt kaikkien kanssa sovitaan jokainen kulkeminen etukäteen. Keksitään tekosyitä, että miksi ei voida tavata. Ollaan väsyneitä. Olenko minä muuttunut? Vai maailma? Vai elänkö jonkun toisen elämää, enkä omaani?

Pieni yhteenveto

Mies ilmoitti, että tulee sunnuntaina kotiin. En tiedä mihin aikaan, enkä tiedä, että pitääkö hakea jostakin. Mutta tulossa on. Nämä vajaat pari viikkoa lasten kanssa ovat olleet rauhallisempia kuin tavallisesti. Tietenkin isompi ensin alkoi aivan villin käytöksen niinkuin hän aina tekee arkeen tulleiden muutosten kohdalla, mutta rauhoittui sitten. Meille on tullut uusi, rauhallisempi rytmi, jossa asiat ennakoidaan paremmin, hoidetaan kerralla loppuun ja jossa asioista voidaan sopia. On pärjätty hyvin.


Etukäteen vähän jännitti, että jaksanko. Kahden lapsen kanssa koko ajan, yhdessä kaikkialle, ei omaa hetkeä ollenkaan. Puitten kantaminen, ostosten kantaminen. Riittääkö voimat? Mutta ei minulla jaksamisessa ollut ongelmia. Kauppaostokset saa kannettua pienemmissäkin erissä sisälle, samoin puut. Omaa aikaa saa hetken näin aamulla, kun lapset vielä nukkuvat ja illalla, kun itse istuu saunan lämmössä ja lapset kiljuvat kylpyhuoneessa. Mitään hommaa en ole tarkoituksellisesti siirtänyt, että tehdään kun mies tulee. Osaan, pystyn ja kykenen tekemään sen kaiken, jota täällä täytyy tehdä. Tietenkin, kun olen monet vuodet lähes kaiken hoitanut.

Toinen asia, jota mietin oli, että ikävöivätkö lapset isäänsä. Eivätpä juuri. Pienempi itki yhtenä iltana kaikenlaisten vastoinkäymisten (mm. säännöistä kiinni pitävä äiti) jälkeen, että isi tarvitaan. Isompaa kiinnosti alkuvaiheessa, että eihän isi vielä tule. Nyt molemmat ovat sillä mielellä, että ok kun tulee, mutta ok kun on poissa. Ikäänkuin statisti perheessä?

Keskiarvossa ja sen ohi

Heräsin tähän aamuun puoli viiden aikaan. Molemmat lapset nukkuvat yhä ja minä olen saanut juoda aamukahviani hiljaisuudessa. Kello tikittää seinällä ja patterin termostaatti naksuu. Täytin päiväkotiin isomman lapsen papereita. Mikä on meille kasvattajina tärkeää huomioida myös päiväkodissa? Mitkä ovat meidän lapsen vahvuudet? Missä tarvitsee tukea?

Elämä on yhtä analysointia kehdosta hautaan. Aina on joku paperi täytettävä ja kehityskeskustelu käytävänä. Millainen olen? Millainen olen suhteessa toisiin? Olenko samanlainen vai erilainen? Olenko keskiarvosta huonompaan vai parempaan suuntaan? Kuinka voisin kehittyä heikoilla osa-alueilla? Kuinka hyödyntäisin vahvuuteni? Ihmisestä on tullut kauppatavaraa, jolla on arvo ja sen arvon maksimointiin kannustetaan.

Miksi ei sanota, että olet hiljainen rassukka. Ole vaan, saat olla, kelpaat kyllä. Analysoidaan, että orastavaa mielenterveysongelmaa, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, vetäytyvä. Annetaan pilleri. Miksi ei sanota, että senkin öykkäri. Älä öykkäröi, vaan ole ihmisiksi. Analysoidaan, että selvä johtajatyyppi, vahva ja omatahtoinen. Suunnannäyttäjä. Voitaisiinko vain elää sovussa ja huomioida kanssakulkijat ihmisinä? Mitä sillä on väliä, että ei olla keskiarvossa? Eiköhän täällä kaikenlaisia tarvita, huonompi ei ole kukaan toista, erilainen vain.

Paljon kaikkea kaunista

Tänä aamuna tuli mieleeni, että muuttuuko elämä paremmaksi, jos sulkee mielestään pois epämiellyttävät asiat ja keräilee ympärilleen vain kivoja juttuja? Luin nimittäin illalla kyyneleet valuen erästä blogia, jota kirjoitti lapsensa menettänyt äiti. Tunsin tietenkin vahvaa kiitollisuutta omista eläväisistä lapsistani, mutta jotenkin sydämeen jäi ahdistava olo. Päätinkin, että tänään katson vain iloisia, onnellisia blogeja sillä aikaa, kun lapset katsovat pikkukakkosensa. Näin teinkin. Löysin minulle uusia, aivan ihania sisustus- ja leivontablogeja. Niin kauniita kuvia, paljon värejä, pehmeää valoa, ilon täyttämiä postauksia.

Itselleni tuli niin hyvä olo. Elämässä on niin paljon kaunista! Pitäisiköhän minunkin vähän vaihtaa järjestystä? Olisiko uudet verhot hyvä idea? Hyllytkin ovat niin perin sotkuiset ja täynnä tavaraa, että muutama kaunis kori tai kirkasvärinen laatikko saisi ne näyttämään aivan toiselta. Mihinkäs minä muutossa laitoinkaan sen yhden kivan räsymaton?  Näin pimeän aikana tarvitaan sitä paitsi valoa, paljon valoa! Missäs ne pienikynttiläiset jouluvalot ovatkaan?

Kun nyt tänään taas tarkastelee elämäänsä, on kaikki ihan hyvin. Keltainen talo maalla, kaksi ihanaa lasta, vakituinen mukava työpaikka, terveyttä omiksi tarpeiksi. Mitäs minä tässä valitan? (niin ja myöhempää ihmettelyäni varten muistiin, että mies on ollut nyt siellä reissussaan viisi päivää)

Fyysinen ilman tunnetta?

Luin tänään blogia, jota ilmeisimmin piti suunnilleen ikäiseni nainen. Lapsia hänellä ei ilmeisesti ollut, miehiä sen sijaan useampi. Vakipano, halikaveri, kulloinenkin kierroksessa oleva tapailtava herra ja vielä joitakin satunnaisuuksia baarissa. Ilmeisesti hän harrasti seksiä näiden kaikkien kanssa. Ei kokenut suhdeviidakkoaan muutoin ongelmallisena, mutta kaipasi ihmistä lähelle. Ilmeisimmin henkisen lähelle, koska seksillä mitä todennäköisimmin ollaan fyysisen lähellä.

Tein tästä päätelmän, että fyysinen läheisyys ei korvaa henkisen läheisyyden tarvetta. Ei ainakaan hänellä. Minulla ei fyysistä läheisyyttä juurikaan ole, ja toisina päivinä olen siihen olotilaan tyytyväinen. Toisina päivinä kaipaan kovasti läheisyyttä. Mahtaako tämä olla sidoksissa kulloinkin kokemaani henkisen läheisyyden määrään? Toisina päivinä tunnen olevani tärkeä ja lähellä ihmistä, silloin olen tyytyväinen olooni, enkä kaipaa ketään. Toisina päivinä koen olevani niin yksin, että mikä tahansa läheisyys kelpaisi. Jopa fyysinen ilman tunnetta.

Varmistus

Niinhän siinä kävi kuin oletettua oli. Bonusmies on jälleen bonusmies, eikä joku vaan mies. Kuten joskus aiemmin olen kirjoittanut, tämä meidän "suhde" on kestänyt nyt suunnillen kaksi vuotta. Yleensä en tiedä, että mikä suhteen laatu on. Sen tiedän, että voin luottaa häneen aina. Hän on taustallani, valmiina tukemaan, vaikka mitä tapahtuisi. Sen tiedän. Jotenkin minua ei ole enää aikoihin arveluttanut suhteemme tulevaisuus. Siinä käy niinkuin käy, sitten kun aika on. Tietenkin naisena koen usein, että en kelpaa. Että en ole riittävä. Mutta silti tiedän, että sillä ei ole merkitystä.

Tänä aikana, kun bonusmiestä tilapäisesti ei ollutkaan, arvelin lähestyväni miestäni. Oletukseni oli, että kun minulla ei muitakaan ole, käperryn mieheni kainaloon ja parisuhteemme lähtee uuteen nousuun. Että kun keskityn vain mieheeni, asiat paranevat. Mutta kävi kyllä aika päinvastoin. Huomasin hyväksyväni mieheltä jälleen käytöstä, josta olen kirjoittanut usein. Juomista, valehtelua, laiskottelua. Olin monina päivinä niin yksin, että teki pahaa. En kääntynyt miehen puoleen, koska niinä kertoina kun sen tein, mies käytti sitä heti hyväkseen tekemällä jotain, josta olimme usein puhuneet. Kuten joi ja jätti tekemättä sovittuja asioita. Sinä aikana minulla oli turvaverkko kadoksissa. Koin olevani nuoralla ilman varmistusta.

Nyt se varmistus on taas siellä.

Kohtaamisia

Olin tänään nuoremman vasu-keskustelussa (varhaiskasvatuksen suunnitelma, eräänlainen kehityskeskustelu siis) päiväkodissa. Arvioitiin siinä lastentarhanopettajan kanssa tytön kehittymistä eri osa-alueilla ja pohdittiin kehitystavoitteita. Täytettiin asiaankuuluvat lomakkeet ja keskusteltiin kasvatuskumppanuudesta. Kun paperit oli täytetty ja laitettu jo pois, sanoin siinä vähän ohimennen, että lapsen isä on kaksi viikkoa reissussa. Että siitä johtuu, jos näyttää tyttö kaipailevan.

Lastentarhanopettaja kysyi, että onko kotona nyt rauhallisempaa? En koskaan sanallakaan ole miestä päiväkodin kuullen moittinut, olen ollut siitä erityisen tarkka. Mutta ilmeisimmin puhekykyiset lapset ovat jotakin puhuneet. Vähän kierrellen kaarrellen vastasin. Lastentarhanopettaja oli jo sellainen iäkkäämpi, hänellä oli varmaankin minun lasteni ikäiset lastenlapset. Hän alkoi muistella omien lastensa pikkulapsiaikoja. Kuinka mies oli pelkkä huuhentaali ja kuinka he olivat erittäin lähellä eroa. Kuinka hän aina huokaisi helpotuksesta, kun mies lähti pidemmille työreissuille, koska silloin rauha palasi kotiin. Sitten hän lohdutti minua, että tyttöni on aina niin iloinen ja onnellisen oloinen. Hieno tyttö.

Lähdin takaisin töihin aika mietteissäni.

Onnellinen pikapostaus

Illan päätteeksi pikapostaus: mies lähtee huomenna kahdeksi viikoksi ulkomaan reissulle. Minä ja lapset jäämme arkeen. Ihan mahtavuutta!

Mielensä pahoittajia

Yksi tuttavani niin mielensä pahoitti. Ei ollut ensin kansan suosiossa kuntavaaleissa, ei päässyt valtuustoon. Oli kai kovin varma läpimenostaan ilmeisesti. Tämän takaiskun jälkeen vielä jäi ulos yhdistyksen hallituksesta, jossa olisi halunnut olla. Ei saanut kannatusta syyskokouksessa, vaikka meidän hallituslaisten mielestä ihan hyvin oli pestinsä hoitanut. Ja nyt siis on pahoilla mielin. Käy läpi kokemaansa kohtelua. Miksi? Miksi?

Näinhän voi käydä hyvinkin, kun asettaa itsensä ehdolle. Kun vahvasti lausuu ja on mieltä, niin toisia miellyttää ja toisia ei. Tai jos ei ole oikein mitään mieltä, niin ei oikein ihmiset tiedä, että mitä ajattelisivat. Vahvasti sanomisessa pitää tietää, että missä seurassa on. Joskus sanomista pitää vähän loiventaa, olla vähemmän näkyvä ja esillä ja sitten taas toisella hetkellä näyttää vahvuutensa.

Itsensä alttiiksi laittamisen myötä pitäisi aina ajatella myös se vaihtoehto, että ei kelpaakaan. Ei löydä samanmielisiä. Jää yksin sanomistensa kanssa. Onko siihen valmis? Ei siitä niin mieltään kannata pahoittaa. Toisella kertaa sitten.

Yksinkertaisempaa

Onpas ollut kiireinen viikko. Iltamenoja ja yön yli kestänyt työreissu. Kotona huomaa heti, että en ole ollut paikalla. Pyykit kasautuvat vuoriksi, muruset ovat pitkin lattioita. Lapset levottomia. Istun juuri olohuoneessa ja huomaan kuinka paljon täällä on pölyäkin. Kai se on siivouspäivän vuoro tänään? Leipoakin pitäisi, kun isänpäivä kuitenkin on tulossa ja lapset odottavat sitä. Molemmat ovat tehneet päiväkodissa lahjat.

Tällaisina viikkoina huomaa, että kaipaisi elämäänsä yksinkertaisuutta. Yksinkertaista kotia, yksinkertaisia menoja. Yksinkertaisia ihmissuhteita. Vähemmän kiirettä. Elämän kaaos näyttäytyisi vähemmän hallitsevana. Viikko on ollut mukava. Kivoja juttuja on tapahtunut, mutta silti kivat jutut hautautuvat kiireen ja sotkun alle. Itsestähän se on kiinni, että miten elämänsä rakentaa. Täytyisi rakentaa se jotenkin toisin.

Usein kun tätä elämän yksinkertaistamista pohdin huomaan, että yksinkertaisempaan elämään kuuluisi vähemmän työtä. Kaikinpuolista työtä. Sekä kotityötä että palkkatyötä. Millähän täyttäisin sen ajan, joka työltä jäisi? Ja mikä on kotityötä? Jos minulla olisi vähemmän pyykättävää, siivottavaa, lämmitettävää, vähemmän ruokaa laitettavana, niin tekisinkö joutoajan käsitöitä. Onko se työtä? Miksi minun ajatusmaailmassani ajan täyttäminen siivoamisella on vähemmän arvokasta kuin ajan täyttäminen vaikka ompelulla? Miksi puiden kantaminen ja tulen sytyttäminen on kotityötä, silloin kun teen sen lämmityksen vuoksi ja vapaa-ajan hupia, kun laitan tulet paistaakseni makkarat?

Parisuhde ja seksi

Luin Pyhäinpäivän Hesaria aamukahvilla. Lehdessä oli juttu parisuhteista tai no ehkä paremminkin parisuhteiden parantamisesta, "oikeasta" parisuhteesta ja siinä tehtävistä asioista. Toimittaja oli ollut parisuhdeammattilaisille tarkoitetussa koulutuspäivässä ja oli perin hämmentynyt jo siitä kielestä, jota parisuhteista puhuessa käytettiin. Että millainen on nykyään parisuhde? Millainen sen pitäisi olla? Mikä on "oikeaa" toimintaa parisuhteessa? Kuinka kuuluu olla?

Mieleen jäi toimittajan ihmettely seksistä parisuhteessa. Onko oikein ja normaalia olla haluamatta seksiä? Onko parisuhde silti hyvä ja oikea, vaikka siihen sisältyvä seksi puuttuisi tai olisi kovin vähäistä? Mietin tätä usein itsekin. Onko seksillä väliä? Onko seksittömyys syy vai seuraus? Onko sillä mitään väliä? Vai onko sillä nimenomaan väliä? Kai lämpö ja läheisyys usein johtaa seksiin ja niiden puuttuminen taas johtaa seksinkin puuttumiseen? Vai? Mitä kaikkea parisuhteesta puuttuu ilman seksiä? Vai puuttuuko mitään olennaista?

Hyviä hetkiä

Olipa erikoinen ilta. Oltiin miehen kanssa ulkosaunassa ihan kahden kesken varmaan ainakin kaksi tuntia. Ukki hoiti lapsia ja lapset kävivät kanssani saunassa jo ensin. Ei riidelty yhtään. Puhuttiin niinkuin ihmiset. Aika ajoin juteltiin ihan mukavia. Muisteltiin vanhoja. Siis ei niitä huonoja hetkiä, vaan mukavia menneitä. Kivasti menneitä asioita. Muistui mieleen, että miksi sitä joskus oli naimisiin menty. Suunniteltiin tulevia. Siitä onkin aikaa vaikka kuinka kauan, kun viimeksi on puhuttu mitään tulevasta. On eletty päivä kerrallaan jo monta vuotta. Kaiken lisäksi sade ropisi peltikattoon, kun istuttiin siinä ulkona vilvoittelemassa. Hieno hetki.

Sadepäivä

Sadepäivä. Leivoin kylään tulleen appeni kunniaksi juustokakun. Appelsiininmakuista tuorejuustoa, lemon curdia ja kuohukermaa. Appea emme näe isänpäivänä, joten hiukan nyt sitten sillä mielellä. Lapset eivät oikein pitäneet mausta, mutta minusta se oli varsin raikasta, mutta silti pehmeää. Sadepäivät ovat omiaan leppoisille kotitöille. Pyykkiä olen pessyt. Villasukkia olisi parsittavana. Eteisen kaaosta olen selvitellyt, kun välikausivaatteet ja talvivaatteet yhtä aikaa eivät tahdo mahtua. Nuorimmaiselle sain kaksi kassia käytettyjä vaatteita, joita olen viikkaillut. Lasten vesiväreihin täytyisi etsiä täydennystä. Toinen oma talvikenkä olisi kiva löytää. Toisin sanoen sivuvintti pitäisi siivota.

Tänään on jotenkin kohtuullinen päivä. Tavallisen arkinen päivä. Elämä on tänään uomissaan kohtuullisesti. Jos kaikki päivät olisivat tällaisia? Olisiko se hyvä? Ehkä. Mies lämmittää pihasaunaa. Lapset leikkivät yläkerrassa.

Kohta mies todennäköisesti aloittaa juomisen.

Ikävä

Toissapäivänä näin bonusmieheni. Tai siis sen entisen. B lähetti minulle sähköpostin työasiaan liittyen. Tiedusteli siinä aivan asiallisesti aivan asiallista asiaa. Ja kysyi, että mitä kuuluu. Kun satuin olemaan siinä lähellä, lähdin selvittämään sen asiallisen asian ihan kasvotusten. Minulle normaali toimintapa. Usein selvitän asiani kasvotusten, jos vain pystyn. Nyt se taisi olla virhe. Asiakin selvisi, mutta samala tuli juteltua suunnilleen kaikki sitten viime näkemän. Huomasin, kuinka kamalan ikävä olikaan ollut. Ikävä sitä, että on joku joka puhuu samaa kieltä. Ikävä sitä, että joku on samaa mieltä. Ikävä sitä, että tuntee olevansa joku. Ikävä toisen ihmisen lähelle.

Pakenin paikalta pienen tekosyyn varjolla suunnillen kesken lauseen. Olisin niin mielelläni parkkeerannut itseni sinne loppupäiväksi. Nyt olen koittanut taas saada asioita mielessäni ojennukseen. Että näin on parempi.