lauantai 31. joulukuuta 2011

Vuoden saldo

Monet blogistit näyttävät näinä päivinä tekevän yhteenvetoa kuluneesta vuodesta. Miksenpä minäkin? Hyvähän se on välillä katsoa taaksepäin, ottaa oppia virheistä ja muistella myös ilon ja onnen hetkiä. Siispä tässä saldoa.

Parisuhteet kaikesta huolimatta kai hienoisesti plussalla. Ainakin jos vertaa edelliseen vuoteen, joka oli parisuhteen kannalta pelkkää miinusta. Eroaikeista huolimatta saatiin keskustelu käyntiin ja pahimmat kriisit selätettyä kohtuulliseksi arjeksi. Monilla varmasti on ollut onnellisempi parisuhdevuosi ja toki toivoisin itsellenikin sellaista, vaikkapa jo seuraavalle vuodelle. Se toinen suhde, joka kai tavallaan jossain vaiheessa oli jonkinlainen parisuhde, jää plussalle reilusti.

Lapset plussalla! Uusi päiväkoti on sujunut hienosti, isompi sai selätettyä alkuvuoden sairastelut ja käytökseenkin saatiin diagnoosi. Pienempi on oppinut niin paljon uusia taitoja. Molemmat ovat omia kultasiani ja yhä viihtyvät öisin kainalossa.

Asuminen hieman miinukselle. Ei kai oikein muuta voi sanoa, kun oma koti on myynnissä ja on muutettu kerrostaloon vuokralle. Vaikka täällä kaikki onkin lähempänä ja työtä vähemmän, niin mielelläni olisin siellä uuneja lämmittänyt, kasvimaata kuokkinut ja omassa rauhassa ollut. Mutta ei siis niin huonoa ole elo täälläkään, huonomminkin voisi olla.

Sukulais- ja ystävyyssuhteet on vähän siinä ja siinä. Omaan sukuun on positiivista yhteyttä pidetty, siskon kanssa välit ovat erinomaiset, ystäviä olen tavannut aika huonosti. Miehen sukulaisiin taas, no, niin, no... Siis ei niin hyvin. Ystäviin olen ottanut huonosti yhteyttä. Kriisit ja väsyminen, elämäntilanne kaikkinensa, ei vaan jaksa ja mitä sitä oikein sanoisi, että kriisiä on? Ja kun mihinkään ei oikein ilman lapsia voi lähteä ja jos lapset on mukana, niin kaikki keskittyminen menee siihen. Ystävät ovat vielä aika kaukana, edellyttäisi matkustamista. Ensi vuonna paremmin.

Työelämä plussalla. Ura on edennyt kaikilla mittareilla, töihin on yhä mukava mennä ja työkaverit ihan parhaita. Haasteita on riittävästi, ei kuitenkaan liikaa. Työmäärä uudessa työssä alkuvaiheen jälkeen asettunut kohtuullisiin uomiinsa. Palkka on riittävä. Ei siis valittamista.

Harrastukset ovat niin ja näin. Kun harrastaminen keskittyy yhdistystoimintaan, niin ylä- ja alamäkiä on. Yhdessä yhdistyshankkeessa vastatuulta, toisessa myötätuulta, kolmas menee painollaan. Olo on useimmiten aika saamaton ja laiska, enemmän pitäisi tehdä, mutta kai se pelkkä osallistuminen ja läsnäolokin on enemmän kuin monilla muilla? Niin ja jos ihan tarkkoja ollaan, niin on sitä jotain tullut tehtyäkin. Jokatapauksessa hienoja ihmisiä on tavattu ja yhdessä tehty asioita. Lopputulos kuitenkin: plussaa. Harrastuksena mielelläni tekisin myös käsitöitä ja lukisin kirjoja, mutta molemmat ovat olleet huonolla tolalla tänä vuonna. Housunpolvia on paikattu, sitä liene ei voi laskea ja sanomalehdet luettu, sitäkään ei kai voi lukemiseksi sanoa? Sitten joskus paremmin nämäkin.

Terveys on ollut hyvä, ainakin kun vertaa siihen mitä se voisi olla. Alkuvuoden sairaalan johtanut myyräkuume ja parit silmätulehdukset, yksi poskiontelotulehdus, epämääräinen joukko flunssia, ajoittaista selkä- ja niskakipua, mutta siltikin kokonaisuudessaan varsin terve. Omilla jaloilla joka päivä liikkeelle, eikä jatkuvasti satu mihinkään.

Tässä kai tärkeimmät, unohtuikohan joku? Unelmista on luovuttu tänä vuonna, kaivellaan niitä esiin taas ensi vuonna. Vuosi se oli tämäkin. Toivotan kaikille oikein onnistunutta vuotta 2012!

Tähden lentoa,elämää rentoa, ei huolen häivää, iloisin mielin kohti huomista päivää! Uusi vuosi tuokoon taikaa, iloa ja onnen aikaa!

perjantai 30. joulukuuta 2011

Ammattitaidosta

Vanhalla kodilla kävi tänään uusi kiinteistönvälittäjä. Harkinnassa, vakavassa sellaisessa, on siis kiinteistönvälittäjän vaihto. Edellinen on myynyt taloa reilut neljä kuukautta ja saldona on varmaankin neljä paikalla käynyttä asiakasta eikä yhtään tarjousta. Hintaa on laskettu kerran, alunperin hinnoiteltiin välittäjän ohjeiden mukaan ja hinnanlasku tehtiin myös välittäjän ohjeiden mukaan. Ketä sitä uskoo, jos ei välittäjää?

Tämä uusi välittäjäehdokas oli selkeästi tavoitehakuisempi kuin edellinen. Myynti tuntui olevan ykkösprioriteetti. Tämähän kyllä sopisi meille myös. Uusi välittäjä oli sitä mieltä, että alunperin hinnoittelu on tehty liian korkeaksi. Mikä tietysti todisteiden valossa on aika todennäköistä. Myös kaikki taustakartoitukset tehtiin selkeästi paremmin ja perusteellisemmin kuin edellisen kanssa. Olisiko tällä parempi ammattitaito? Ehkä se siis saadaan myytyä vielä ennen ensi kesää...

torstai 29. joulukuuta 2011

Äiti ja poika, ne vanhemmat

Anoppi on kylässä. Anoppi yksin, ei appi. Kuten aiemminkin on ollut puhetta, anoppi ei millään muotoa kuulu suosikkiväestöni joukkoon. On omahyväinen ja itsekäs, tekee niinkuin haluaa (myös meillä), on rasisti ja sen lisäksi juo liikaa. On useimmiten aivan avoimen epäkohtelias ihmisille, joista ei juuri pidä (kuten appiukolle tai muille sukulaisille, joskus jopa minulle). Ei suostu noudattamaan meidän perheen sääntöjä, mistä johtuen vanhempi lapsista aloittaa anopin  vierailun aikana tai heti sen jälkeen melkoisen käytösongelmien vyyhdin.

No nyt siis kuitenkin anoppi on kylässä. Olin eilen töissä ja mieheni oli lasten ja äitinsä kanssa kotona. Anoppi halusi lähteä käymään kaupungissa vanhemman lapsen kanssa ja mies oli ohjeistanut selkein sanoin; ei syötävää, ei leluja. Ja kuinka kävikään, sekä pullaa, mehua että lelu. Mies oli asiasta näreissään, anoppi piti sitä itseoikeutettuna mummin oikeutena. Hän saa, jos hän haluaa.

Illalla mies joi lahjaksi saamaansa hehkuviiniä. Ilmeisesti prosentit yllättivät, ainakin mies tuki tukevaan humalaan ja aloitti riidan äitinsä kanssa. Ensimmäisen, jonka minä koskaan olen kuullut. Mies ei koskaan aiemmin minun kuulteni ole noussut äitiään vastaan, vaan on aina sanonut, että pitää ymmärtää vanhaa ihmistä (vaikka ei ole kuin kuudenkympin päälle). Äänet jo kohosivat, minäkin jo välillä sotkeennuin riitaan, kun ei meinannut valmista tulla millään. Aiheena riidassa oli, että meillä on meidän säänöt. Että meidän perhe määrittelee ne säännöt, joilla täällä ollaan ja että anoppi on tervetullut, jos pystyy niitä noudattamaan. Anoppihan suuttui perin pohjin. Hän ei ole tehnyt mitään väärin, hän ei anna  missään periksi, hänellä on oikeutensa.

Riita eteni jo siihen pisteeseen, että mies sanoi äidilleen, että tämä ei ole enää tervetullut meille. Anoppi vastasi tähän, että hänellä on oikeus nähdä lastenlapsiaan ja hän tulee vaikka sosiaaliviranomaisten kanssa. Tässä vaiheessa minäkin jo hermostuin. Että uhkaa sosiaaliviranomaisilla minua minun omassa kodissani, kun ei saa mitä haluaa. Samalla saimme kuulla, että emme ole kummoisia vanhempia, että meillä on outoja sääntöjä, että lapsille ylipäätään ei tarvitse olla sääntöjä, että psykologin diagnoosista huolimatta vanhempi lapsista on aivan tavallinen, eikä häntä muutoin tarvitse kohdella ja kaikki on meidän pelkkää keksintöämme, jolla haluamme lasta kiusata. Lopulta riita rauhoittui ja illan lopuksi mies halusi sopua äitinsä kanssa, äitinsä vain ei halunnut.

Nyt on aamu uusi. Vanhempi lapsista halusi mennä mummin viereen ja menikin. Minä lähden kohta töihin. Aamun lopputulos todennäköisesti on, että anoppi hyvästellään pitkäksi, pitkäksi aikaa. Hei, hei vain. En ikävöi.

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Elämisen riittävyyksistä

Joululoma on ohi ja paluu työhön on tosiasia. Rauhoittava arki jatkaa kulkuaan. Sukulaisvierailu meni yllättävänkin hyvin, mitään isompaa kriisiä ei syntynyt. Jos kriisiksi ei lueta sitä, että en millään olisi jaksanut olla mieheni kanssa sukulaisissa. Mies ei jotenkin vain ymmärrä, että mitä kylässä oleminen vaatii ihmiseltä. Että talot elää tavallaan ja vieraiden pitäisi jotenkin siihen sopeutua. Eikä mies ymmärrä sitäkään, että lapsille jo pelkkä kylässä oleminen on outo ja ihmeellinen asia ja siksi siellä kylässäkin tulisi säilyttää tutut rutiinit ja aikataulut ainakin suunnilleen. Isompihan meillä menee sekaisin jo vähemmästäkin, nytkin välillä oli hankaluuksia kaiken sen sekavuuden keskellä.

Joulun tienoolla olin mielestäni jo aivan varma, että ero on oikea ja hyvä asia. Että voin mieheni kanssa olla lapsille vanhempi, mutta en halua olla mies ja vaimo. Tavoittelemisen alla olisi yhteistyövanhemmuus, yhteinen vastuunotto lapsista ja lasten parhaasta. Mutta ei siis puolisoina ja saman katon alla. Nyt kotiin tultua onkin kaikki mennyt yllättävän hyvin ja jo ihmettelen taas, että jaksaisinko sitten kuitenkin. Aikookohan tämä asia minulle selkeytyä milloinkaan?

Peruskysymys kai yhä on, että mikä on riittävää elämässä. Riittääkö vanhemmuus ja jonkunlainen kumppanuus miehen kanssa? Tarvitseeko ihminen edes rakkautta? Selviääkö ilmankin? Monet pariskunnathan elävät elämäänsä "kämppiksinä" yhteisessä talossa, yhteisillä pelisäännöillä, mutta omaa elämäänsä viettäen. Omat ystävät, omat harrastukset, joillakin omat lomamatkatkin. Onko sellainen elämä riittävää elämää? Nyt ainakaan minulla ei edes ole mitään kaipuuta rakkauteen. En toivo, että joku ottaisi kainaloon ja pitäisi hyvänä. En edes halua, että joku jakaisi arkeni. Pelkkä ajatuskin siitä, että mieheni muuttaisi pois ja tilalle muuttaisi joku muu, on kestämätön. Että jonkun toisen kalsarit olisi lattioilta kerättävänä ja jonkun toisen likaiset astiat olohuoneessa. Ei kiitos. Minä ja lapseni riittäisivät minulle kyllä. Että kai se mieskin näillä toiveilla siinä menisi ja elämäksi riittäisi?

lauantai 24. joulukuuta 2011

Joulurauhaa

Joulunvietto on menossa. Villiä on lasten juoksu ja pukkikin jo kävi. Tilanne rauhoittuikin pukin käytyä, uudet lelut ovat kovin kiinnostavia. Jouluaatto alkoi retkellä hautausmaalle. Lapsille taisi olla ensimmäinen joulu, jolloin haudoilla käytiin. Täällä minun vanhemmillani on minun näköiseni joulu monella tapaa. Taitaa kulkea "oikea joulu" monin tavoin perintönä. Omien perinteiden luominen vie aikaa. Kyllä tästä joulu tulee. Pukki toi uudet lapasetkin. Rauhaa kaikille!

torstai 22. joulukuuta 2011

Jouluiloa?

"Koska meillä on joulu, juhla armas lapsien..." Miehellä tuntuu olevan taas juomapullolle asiaa. Tällä viikolla joka ilta, viikonloppuna myös. Ei taaskaan mitään mahdottomia määriä, mutta enemmän kuin mitä minun hermoni kestää. Selitys on, että joulu stressaa. Minä vain taas en ymmärrä. Sanoin, että eiköhän se stressaa meitä kaikkia enemmän, jos mies vielä juo. Että ei kenellekään tule parempi mieli siitä juomisesta. Saa taas nähdä.

Ollaan menossa jouluksi vanhempieni luo. Isä avaa olutpullon suunnilleen heti herättyään, äiti saattaa olla juomattakin, mutta saattaa juodakin. Oletettavasti mieheni juo myös, kun kerran juotavaa on tarjolla. Kaikki ovat stressaantuneita, lapset kiljuvat ja juoksentelevat, villiintyvät vieraasta paikasta. Matkakin väsyttää, kun ajamista on useampi sata kilometriä. Äitini kiukuttelee kaikesta siitä työstä, jonka joulu tuo tullessaan ja vaikka siskon kanssa lupasimme tehdä suunnilleen kaiken, ei se tietenkään kelvannut. Marttyyrina on mukava olla, joulunakin.

Kysymys vain kuuluu, että missäs se jouluilo on?

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Turvallisuudentunteesta


Monet ihmiset kaipaavat turvallisuuden tunnetta. Sitä, että arki jatkuu samanlaisena ja jos ei jatkukaan, niin jatkuu parempana. Että on turvassa maailman murheilta ja myrskyiltä. Monelle turvallisuudentunteeseen vaikuttaa perheen elämän jatkuminen ennallaan; on terveyttä, työpaikkoja, koti, rahaa, ystäviä ja sukulaisia. Arki menee painollaan. Lienee ihmisillä eroja siinä, että mitä turvallisuudentunteeseensa tarvitsee.

Tänään oli henkilöstön joulukahvit töissä ja johtaja puhui mahdollisesti tulevista muutoksista. Ehkä, joskus, mahdollisesti, ehkä, joskus tulevaisuudessa saattaa muutoksia tulla ja työpaikkoja vähentyä. Kukaan vakituisesta väestä ei ole joutumassa pois, määräaikaisuuksia ja sijaisia tarkastellaan, uutta väkeä palkataan poislähtevien tilalle harkitusti. Että ei aihetta hätäilyyn, eikä kosketa meitä vielä, ehkä ei koskaan. Tämä kuitenkin aiheutti reaktion, että keskustelu muista töistä käynnistyi. Asuntolainoista oltiin huolissaan, uusia mahdollisia työpaikkoja mietittiin. Että mihin menisin? Ihmisten turvallisuudentunnetta järkytettiin juuri joulun alla ja ehkä aivan tarpeettomasti. Kuinkahan tämä nyt vaikuttaa työilmapiiriin ja sitoutumiseen? Kuinka väki innostuu tekemään talon eteen, jos he kokevat sen turhaksi? Eipä mitenkään. Että sellainen joululahja.

Joulusuunnitelmista ja hysteriasta

Päiväkodissa on rokkoepidemia. Päiväkotiin jalkautui jopa perusterveydenhuollon henkilöstö näytteitä ottamaan. Epidemiasta näyttäisi tulevan jonkunasteinen hysteria. Meillekin soitettiin eilen kesken päivän, että vanhempi lapsista on haettava kotiin, kun hänellä on nyt SE ROKKO. Haettiin kotiin ja vietiin lääkäriin, joka sanoi, että ei. Hikinäppyjä vaan, ei mitään rokkoa. Mutta tarkkailkaa nyt kuitenkin.

Joulun suunnitelmiin tämä nyt vaikuttaa kuitenkin siten, että tarkkaillaan. Äitini on ollut sairaana, joten en kyllä todellakaan aio tartuttaa häneen mitään, jos sen voin välttää. Nyt siis katsellaan, että tuleeko kukaan kipeäksi, onko kenelläkään näppyjä, sattuuko kurkkuihin, nouseeko kuumetta. Mieskin luuli jo yöllä olevansa kovassa kuumeessa, mutta ei sitten ollutkaan minkäänlaisessa. Hysteria tarttuu. Ei vain nyt sitten jouluun ole enää kovin montaa päivää aikaa, joten tarkkailun tuloksista täytyy päättää aika äkkiä. Saa nähdä. Mutta ei kyllä niin kamalasti haittaisi joulu kotona...

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Rakkauspohdintoja


Luin tänään yhdestä blogista määritelmiä erilaisille rakkauksille, joita on olemassa. Blogi pohti enimmäkseen lähimmäisenrakkauteen kuuluvia rakkauksia, mutta kyllä mukana oli sellainen miehen ja naisen välinen rakkauskin. Niin. Rakkautta on monenlaista ja saakin olla. Ei vain yhdenlainen ole oikein ja tosi. Monellalailla voi rakastaa. Ja saa rakastaa. Niin, siis ennen kaikkea saa rakastaa. Että on lähellä ihmisiä, joita kohtaan voi tuntea rakkautta. Rakkaus vahvistaa ja antaa voimaa. Auttaa jaksamaan vaikeissakin tilanteissa.

Tärkein minulle on tietenkin äidinrakkaus omiin lapsiini. Ei ole mitään tärkeämpää, ei mitään mikä enemmän olisi mielessäni kuin omat lapseni. Vaikka en tietenkään aina jaksa ja pysty toimimaan oikein, siltikin ajattelen lasteni parasta. Kai minä miestänikin jollakin tavalla rakastan. En kai minä muuten tässä olisi? Mutta nyt olen jotenkin hyväksynyt senkin, että omalla tavallani rakastan sitä sivusuhdettani ja sekin saa olla niin. Vaikka ikäänkuin otettiin sitä etäisyyttä ja oltiinkin etäällä ainakin viikko, niin jotenkin sitä vaan palautuu siihen lähelle. Ei mitenkään tarkoituksella ja laskelmoiden, vaan jotenkin luonnollisesti. Kai se vaan sekin on nyt sitten niin. Ja olkoon.

Elämä ja suru


Luin tänä aamuna blogeja, joissa surtiin. Läheisten menetystä joko kuolemalle tai erolle. Surtiin yksinäisyyttä, pohjatonta ikävää, pahaa oloa. Minunkin tuli paha mieli siitä kaikesta pahasta mielestä, mikä blogeista välittyi. Olisin halunnut rohkaista, mutta miten kukaan sellainen, joka ei itse sure, voi olla olla surevalle tukena? Yleensäkin ottaen, voiko kukaan tukea toista, jos ei tiedä, mitä toinen kokee? En tiedä. Ehkä voi. Ehkä pelkkä läsnäolo auttaa.

Blogeja lukiessa tuli taas mieleeni aiempikin ajatus, että onko minulla oikeutta olla tyytymätön elämääni, kun joillakin on paljon huonommin. Onko oikeutta valittaa, jos asiat eivät ole pohjattoman huonosti? Onko oikeutta olla vailla jotain muuta, jos toisilla ei ole mitään?

Eilinen sitten kuitenkin kääntyi meidän perheessä jonkunasteisen kriisin puolelle. Mies olisi kai tarvinnut lempeää puhetta ja läheisyyttä, minä en halunnut.  Kai minä olin väsynyt ja siksi en jaksanut. Tai muuten vain en halunnut. Mitä enemmän mies läheisyyttä kerjäsi, sitä kauemmas menin. Hermostuin jo pienistäkin. Olisin halunnut olla rauhassa. Onko ihmisellä oikeus haluta olla rauhassa, jos parisuhteeseen on ryhtynyt? Pilaanko lastenkin viikonlopun, kun en osaa joustaa riittävästi? Kuinka paljon lapset ylipäätään ymmärtävät tästä koko asiasta? Ahdistaa. Onneksi mies nukkuu nyt, on vielä hetki aikaa koota itseään.

lauantai 17. joulukuuta 2011

Kriisien vähyys ja tähdenlento


Lieneekö iloisella joulun odotuksella jotain tekemistä sen kanssa, että kotioloissa ei nyt juuri ole kriisiä pukannut? Vai lieneekö siellä perheneuvojalla ravaaminen vaikuttanut positiivisesti perhe-elämään? Kriisit ovat nyt olleet lyhyitä ja hentoja. Ei lainkaan sellaisia kaikenkattavia ja mustia, paksuja ja painavia. Vai lieneekö elämä muuten vain aaltoliikettä? Mitä tänne blogiinkaan kirjoittaa? Että elämä on hyvin? Kai niin.

Isompi lapsista oli perjantaina innoissaan tähdenlennoista. Mistä lie tähdenlennot hänen mieleensä tulleet, mutta hän halusi tietää, että onko totta, että toive toteutuu, jos sen tähdenlennon aikana toivoo. Onko totta, onko? Toteutuuko? Mistä sen tietäisi? Minä tietenkin asiaa tutkimaan, mikä se sellainen tähdenlento on ja kuinka todennäköistä nyt olisi toiveiden toteutuminen. Selvisi sekä tähdenlennon virallinen määritelmä, mutta myös perusta toiveelle. Useat kansat näet ovat uskoneet ja uskovat yhä, että tähdenlento onkin se hetki, kun jumalat raottavat taivaan ovea. Ovesta näkyy valo ja jumalat näkevät maahan. Tällöin kun toivoo, niin jumalat kuulevat. Minusta aika kaunis ajatus. Sanoin lapselle, että saa uskoa, jos haluaa. Että monet uskovat. Mutta että todistaa en voi. Lapsi tyytyi vastaukseen. Minäkin taidan uskoa...

perjantai 16. joulukuuta 2011

Pientä politiikkaa


Presidentinvaalit ovat tuloillaan ja siitähän sitä puhetta riittää. Oma ehdokas on ollut selvillä jo aika kauan, eikä vaatinut keskustelua itseni kanssa. Helppohan oli valita ehdokas, joka on sivistynyt ja avarasydäminen. Hyvää presidenttiähän tässä ollaan hakemassa, vai?

Töissä on mielenkiintoista seurata ehdokkaiden valintaa. Kahvipöydän keskustelut ovat jo useamman kerran kääntyneet vaaleihin. Ehdokkaitahan on aika laidasta laitaan, joten keskustelu jonkun puolesta on helposti puhetta jotakuta vastaan. Selvää puhetta vastaankin on kuultu, eräskin tuskin saattoi mainita yhden ehdokkan nimeä, kun ehdokas tuntui niin vastenmieliseltä. Elämme siis taaskin mielenkiintoisia aikoja!

torstai 15. joulukuuta 2011

Iloisia yllätyksiä


Olin tänään työmatkalla. Lähtö aamuhämärissä, paluu iltahämärissä. Tai no aivan pimeää se oli molempiin suuntiin. Matkaa puolentoistasataa kilometriä, työpaikan liian iso auto alla. Vettä satoi. Päivä itsessään oli hyvä, paljon mielenkiintoista keskustelua ja heränneitä ajatuksia. Niin ja hyvää ruokaa. Ajoin molempiin suuntiin, jalka puutui ja siitä jännityksestä, että pysyykö auto tiellä, puutui kai niskatkin.

Tulin kotiin, joka oli tyhjä. Kellon mukaan koko perheen olisi pitänyt olla kotona, mutta löysinkin vain keittiöstä lapun. Siinä luki, että sauna on lämmin, jääkaapissa on saunajuomaa, ruoka odottaa lautasella. Että minulle hetki omaa aikaa kaikessa rauhassa, perhe tulee sitten iltapalalle. Ovat käymässä vanhassa kodissa. Pieniä onnen hetkiä...

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Pahuksen kiire ja siitä johtuva riippuvuus


Tällä viikolla töissä on ollut aivan liian kiire. Päivät ovat venyneet työmatkojen ja kokousten takia ja sama meno jatkuu huomennakin. En ehdi käydä kotona kuin kääntymässä, juuri ehdin nukuttamaan lapsia ja aamulla taas liikkeelle. Onneksi tämä ei kestä taas kuin tämän viikon, ensi viikolla jo rauhoittuu. Väsyn tämmöisestä, eikä se lastenkaan kannalta herkkua ole. Äitinä koen huonoutta. En ollut paikalla edes lasteni joulujuhlassa, enkä nähnyt hienoja tonttuesityksiä. Sen sijaan odotin Helsinki-Vantaalla myöhässä olevaa lentokonetta, että olisin päässyt kotiin.

Tämä kiire aiheuttaa täyden riippuvuuden miehestä. Mies hoitaa kodin ja lapset. Mies oli lasten kanssa joulujuhlassa ja otti videokuvaa tonttuesityksistä, joita sitten minulle näytettiin. Melkein itkin. Olen täysin riippuvainen siitä, miten mies asiat hoitaa. Minulla ei ole varaa sanoa mitään mistään, kun en itse hoida ollenkaan. En pidä siitä, että olen miehestä riippuvainen. Olen tottunut itsenäisyyteen. Kaikkea sitä pitääkin opetella.

maanantai 12. joulukuuta 2011

Onko pakko, jos ei taho?


Jope Ruonansuu laulaa yhdessä laulussaan, että onko pakko, jos ei taho? Usein kysyn itseltäni samaa. Onko pakko? Lapsiperheen pakot on tietysti yksi asia; noustava on silloin kun lapsetkin, ruokaa on tehtävä, pyykkiä on pestävä. Vaikkei aina taho. Näissäkin on vara tehdä toisina päivinä helpoimman kautta, jos ei tosiaankaan taho.

Mutta miten pakko on parisuhteessa, vaikka ei taho? Mies oli eilisen päivän taas yritystä täynnä kuin ilmapallo. Kaiken piti mennä hienosti, perheen näyttää onnelliselta. Yhdessä olisi pitänyt olla, yhdessä. Koko perhe. Mites se voi olla mitenkään mukavaa yhdessäoloa. jos minä en tahdo? Joka välissä mies halusi suukkoja. Lähtösuukkoja, takaisintulosuukkoja, jonkun asian valmiiksi saattamisen suukkoja. Entä jos ei taho? Minä väistelin parhaan mukaan, sanoin, että en halua. Mies yhdessä välissä halusi antaa pienelle neidille suukon, neiti ei tahtonut. Mies sanoi, että ei ole pakko, jos ei tahdo. Kysyin, että miksi minun on pakko, jos en kerran tahdo? Luuleeko mies, että onni tulee pakottamalla? Kun pakotetaan olemaan yhdessä, pakotetaan leikkimään onnellista, niin sieltä se onni tulee?

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Yöpaitoja ja pipareita


Aamulla isompi heräsi jo viideltä, menin hänen viereensä ja nukahdimme uudestaan. Pienempi heräsi kuudelta ja huomasi, että äiti on hukassa. Noustiin sitten koko porukka ylös. Eilen leivottiin pipareita, joten aamupala oli enemmän tai vähemmän piparipainotteinen. Oli siellä jotain puuroakin pöydässä. Lastenohjelmien jälkeen isompi lähti isänsä kanssa lämmittämään uuneja vanhaan kotiin ja minä jäin pienen neidin kanssa kotiin. On sitten touhuttu yöpaidoissa. Koko aamu. Ja syöty pipareita.

Vaikka meillä on ollut kovastikin olevinaan hommaa (mm. lakanat kaikkiin sänkyihin, pyykkiä ja pyykkiä, pieni järjestyksenvaihto lastenhuoneessa, verhoihin vuoren ompelua yms.) niin silti kiirettömyys on aivan käsinkosketeltava. Koska on siis yöpaidat päällä ja pipareita kädessä. Pienestä ne arjen ilot tulee. Piparinmakuista joulunodotusta vaan teillekin.

lauantai 10. joulukuuta 2011

Kirjeitä joulupukille


Laitoin lasten joulukalenteriin tälle aamulle lapun, että tänään on se päivä, jolloin kirjoitetaan joulupukille. Joululahjakuvastoja on selattu jo monta viikkoa, joten arvelin asian olevan jo kohtuullisen pureksittu. Isompi heräsi hyvissä ajoin taas tänään, ennen kuutta. Minulla oli kahvit jo tippumassa, joten eipä siinä mitään. Pienempi vielä nukkuu.

Nyt isompi on toiveita pukille miettinyt. Kiiltävien kuvastojen lumossa meinasi tulla kovin hintavia toiveita, joten toppuuttelin. Kaksi toivetta on hyvä ja toinen vain voi olla kalliimpi. Eihän pukilla muutoin ole mahdollisuuksia kaikille lapsille tuoda, jos jotkut pyytävät kovin monta. Selitys hyväksyttiin. Kaksi toivetta on valittu ja kun toinen niistä on yhteiseenkin käyttöön sovelias, esitin, että jos se olisi siskon kanssa yhteinen toive. Näin parantantuisivat mahdollisuudet saada toivottu lahja. Tähänkin tyydyttiin.

Luin artikkelin leluja varastelevista vanhemmista. Mikä on se maailma, jossa vanhemmat ennemmin varastavat jälkikasvulleen lelut, kuin elävät kukkaronsa mukaan? Jos ei ole vara, ei ole vara. Luulisi olevan jokseenkin selvää. Mutta ei sitten olekaan. Millaisessa painessa elää vanhempi, joka varastaa lapselleen jotain, mikä ei kuitenkaan ole perustarve, siis ruokaa tai vaatetta? Vai onko nykyajan lelut jo perustarve? Eikö voi erottua joukosta? Eikö voi sanoa päiväkodissa, että mitä se pukki oikein toikaan? Ei tuonut viimeisintä huutoa, toi jotain itsetehtyä? Vai mitä?

Meillä isompi odottaa saavansa lisäksi lämpimiä neuleita. On saanut joka joulu ja odottaa nytkin. Ymmärtää jo, että jos joku on neulonut lahjaksi, on tehnyt sen rakkaudella ja ajatuksella ja siksi lahja on arvokas. Että tavara on kuitenkin vain tavara, vaikka mieli niitä tekeekin. Hyvät eväät joulunodotukseen!

torstai 8. joulukuuta 2011

2005-2008


Tänään perheneuvojalla oli keskustelujen aiheena vuodet 2005-2008 meidän elämässämme. Edellisellä kerralla päästiin vuoteen 2005 eli nyt jatkettiin siitä. Näihin vuosiin ajoittuu molempien lasten syntymät. Ja parisuhteen kriisin synty myös. Näistä vuosista olikin mieheni kanssa hieman eriävä näkemys. Siis siitä, mitä tapahtui. Ja siitä, että miksi. Minä itkin taas, niinkuin joka kerta ennenkin perheneuvojalla. Ehkä se on hyvä?

Seuraavalla kerralla päästäänkin sitten kriisin syvenemiseen ja sen akuuttiin vaiheeseen. Ja ensi kerralla sovitaan jatkotoimista. Käyntejä ilmeisimmin jatketaan. Maailman tappiin asti? Ehkä tähän jotain selkoa joskus aiemminkin tulee. Joka tapauksessa neuvojalla käynti auttaa aina omaan oloon ja kai miehenkin. Perheen elokin aina rauhoittuu toviksi aikaa ja näyttää toiveikkaalta. Tänäänkin taas tuntuu, että kyllä kai tämä tästä. Suosittelen muillekin ammattiapua!

Fyysisiä oireita


Usein illalla nukahdan sänkyyn lapsia nukuttaessani. Nukun rauhallista unta tuhiseva tai molemat tuhisevat kainalossa, kunnes yhtäkkiä herään. Silloin kello on sen verran, että mies oletettavasti tulee kohta myös nukkumaan. Sydän hakkaa, koko kroppaa kihelmöi ja on ihan turha luulla, että nukahtaisin uudelleen moneen hetkeen.

Eilen minulla oli molemmat lapset kainalossa. Nukahdin heidän kanssa yhtäaikaa, nukuttiin varmaan parisen tuntia, kun heräsin taas ja sydän hakkasi. Koko kroppa kihelmöi. Kuuntelin aikani miehen kulkemista ja ääniä olohuone-keittiö-vessa-linjalla ja odotin, että milloin makuuhuoneen ovi käy. Jonkin ajan kuluttua alkoikin kuulua sohvalta kuorsaus. Mies olikin valinnut mieluummin sen, kuin potkivan esikoisen. Kuuntelin aikani, sydän rauhoittui, kihelmöinti lakkasi ja jatkoin uniani aina aamuun saakka.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Varmuutta kehiin!!


Mistä tietää, että milloin on oikeassa? Alkaa jäytää tämä, että joka toinen päivä on sitä mieltä, että avioliitto on selkeästi ohi ja joka toinen päivä, että ehkä tästä yrittämällä vielä jotain tulee. Tietenkin joku positiivinen voisi sanoa, että kun joka toinen päivä on sitä mieltä, että kannattaa yrittää, niin silloin kannattaa. Että siellähän on selkeästi toivoa. Mutta niinä päivinä, kun tuntuu, että ei enää jaksa, tuntuu todellakin, että ei jaksa. Silloin huomaa niitä isoja asioita, jotka on ongelmissa ja joihin ei näytä tulevan muutosta, vaikka kuinka on keskusteltu.

Yksi näistä asioista on alkoholi. Mies ei tosiaankaan näytä ymmärtävän, että alkoholinkäyttö vaivaa minua ja että minä olen siihen niin perin juurin kyllästynyt, että en jaksa siitä enää sanoa. Ei ole minun asiani huomautella, jos mies ei kerran itse ota vastuuta asiasta. Ei ole minun asiani vahtia ja etsiä pulloja, metelöidä ja mekastaa, olla antamatta rahaa mihinkään muuhunkaan sen pelossa, että mies ostaa kuitenkin alkoholia. Jos mies ei halua olla ilman, niin ei halua. Mutta sitten täytyy olla ilman perhettä. Tai no tarkemmin sanottuna ilman vaimoa, koska ei alkoholinkäyttö sillä tasolla nykyään ole, etteikö hän pääsääntöisesti voisi huolehtia lapsista. Minä vain en jaksa. Montako kertaa pitää antaa mahdollisuus?

Toisina päivinä haaveilen elämästä ilman miestä. Että kuinka voin joka ilta ottaa lapset kainaloon ja nukuttaa heidät onnelliseen uneen. Kuinka voidaan aamulla pukea vaatteet ilman riitaa, joka väistämättä syntyy, jos mies koittaa auttaa kumpaakaan pukemaan. Kuinka voidaan tehdä meidän makuun sopivaa ruokaa. Kuinka päivä rytmittyy meidän mukaan, eikä sen mukaan, että moneltako mies ehkä herää ja moneltako ehkä menee nukkumaan. Kuinka minulla jää aikaa, kun ei tarvitse miehen jälkiä korjata. Toisina päivinä ymmärrän, että ei se herkkua sitten olisi kuitenkaan, kahden pienen kanssa. Että väsyn ja olen toivoton. Että olen kovin yksin. Että itken itseni uneen siitä kaikesta. Jotta mitähän tässä tekisi?

maanantai 5. joulukuuta 2011

Lapset tänään


Tänään lapset olivat miehen ja ukin kanssa kotona, kun päiväkodista oli vapaapäivä ja minulla sen sijaan työpäivä. Päivä oli kai näennäisesti mennyt aivan hyvin. Sitä en tiedä, että kuinka paljon lasten perään oli katsottu, vai olivatko olleet kuin ellun kanat. Ainakin sekä seinä että pöytä olivat saaneet puuväriä osakseen, eteisessä oli aika kaaos (mm. lapas- ja sukkalaatikkoa oli tyhjennetty) ja lastenhuoneessa oli ilmeisimmin askarreltu, kun paperisilppua oli lattiat levällään. Syömässä oli käyty paikallisessa hampurilaispaikassa. Kai siis unelmien päivä?

Lapset kuitenkin ovat kovin levottomia. Eivät kuuntele mitään, eivät tottele. Kaikki leikit on pelkkää riehumista ja huutamista. Päiväunia ei oltu nukuttu, joten pienempi nukahti autoon, kun kävimme asioilla. Mahtaneeko nukkumaan käyminenkään onnistua?

Mies oli kuitenkin tehnyt ruokaa oikein keittokirjan mukaan. Eli yritystä oli taas yli oman tarpeen. Joten, jos mistään sanoo, on yhtälö se, että minä en arvosta hänen pyrkimyksiään. Hän tekee parhaansa ja minä vain moitin. Voisiko kuitenkin lapsille olla se tavallinen arki ihan riittävä? Tavallinen rytmi, tavallinen ruoka, tavalliset asiat? Läsnäolo?

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Ei ole miehestä laastariksi


Tässä yksi päivä luulin, että sivusuhteen katkettua palaan mieheni kainaloon jo aivan laastarisyistä. Että etsin jotakuta lähelle ja mieskin kelpaisi paremman puutteessa. Mutta ei taida kelvata. Mies on ärsyttänyt aivan tavallista enemmän. Ehkä hän on tehnytkin monenlaista ärsyttävää, mutta vaikka ei tekisikään, ärsyttää silti. Sekä minua että lapsia.

Kaikeksi onneksi anoppi ei tullutkaan kylään. Oli ollut hieman sairas. Ehkä oli, ehkä ei, mutta onneksi ei tullut. Appi sen sijaan tuli ja hän onkin mukava. Sydämestään sivistynyt, vaikka ehkä muutoin ei olekaan. Tänään mentiin koko porukka vanhaan kotiin hieman lämmittämään. Mies ja isänsä hieman aiemmin toisella autolla ja minä lasten kanssa perässä toisella. Mies oli siellä tekevinään jotakin. Lähinnä sotki. Appi hoiti kaikki oikeat työt. Minua ärsytti. Tyhjensin lasten kanssa ulkosaunan vesiastiat ja padan, laitoin kuivatustulet, syötiin eväsbanaanit ja sanoin, että eiköhän me lasten kanssa jo mennä. Ja mentiinkin.

Joinakin hyvinä päivinä jo ajattelin, että ehkä miehen kanssa voisi yrittää. Että ehkä asiat muuttuvat. Että ehkä jopa joku päivä voisin harkita omakotitaloa uudelleenkin miehen kanssa. Mutta ei taida minulla riittää kärsivällisyys odottaa sitä ihmettä. Ei taida ihmeitä tapahtua, enkä minä taida uudelleen mieheeni rakastua. Eli tämän päivän lopputulos taas vaihteeksi: ei tästä mitään tule.

lauantai 3. joulukuuta 2011

Kulissit pystyssä


Tänään tulee vierailulla anoppi ja appi. He eivät tiedä mitään avioliiton kriisistä. Mielestäni ei ole minun asiani kertoa ja mieheni ei halua. Joten olkoot tietämättä. Tämä tietysti tekee sen, että kulisseja pidetään pystyssä. Toisinaan jaksan paremmin ja toisinaan vähän huonommin. Silloin kun jaksan huonommin, mieheni moittii minua jälkikäteen. Että enkö sen aikaa voinut olla, kun he ovat vierailulla. Aiemmin olen jo kirjoittanut anopista, joka on täynnä itseään ja omia ajatuksiaan. Hänelle hänen mallinsa on oikea ja muut ovat vääriä. Sen lisäksi hän on rasisti ja kaikenlaiset valtavirrasta poikkeavat ihmisryhmät haukutaan usein vierailuilla moneen kertaan. Onneksi eivät käy niin usein.

Eilen mieheni oli taas sillä tuulella, että ensin oli minulta vailla rahaa, jonka kävi juomassa läheisesä kuppilassa. Sitten valehteli juomisistaan ja hermostutti minua lopun aikaa kaikenlaisella. Eilen oli sellainen päivä, jollaisten takia en jaksaisi avioliittoa enää yhtään.

Tänään olen joulunodotuksen ja itsenäisyyspäivän kunniaksi ollut hyvä kulissinpystyttäjä. Tein melkein suursiivouksen, leivoin joulutorttuja ja kinuskikakulle pohjan. Ripustin joulutähden keittiön ikkunaan. Siivosin jopa parvekkeen. Kaivan vielä esiin kauniimmat kupit ja servetit. Tulkoot kylään ja nähkööt onnellisen perheen. Aivan sama.

perjantai 2. joulukuuta 2011

Avioliiton rikkoja


Eilistä kirjoitusta kommentoitiin, että enkö voisi ajatella arvostavani tätä sivusuhteena ollutta henkilöä, koska hänhän ei halunnut olla avioliittoni rikkoja. Että en voi häntä siitä syyttää. Korjaan nyt siis, jotta ei jää kenellekään epäselväksi: kunnioitan ja arvostan tätä ihmistä erittäin paljon. Monestakin syystä. Hän ei ole missään vaiheessa luvannut minulle mitään, mitä hän ei olisi pitänyt. Hän on ollut tukenani koko vuoden. Kuunnellut kiukutteluni. Ollut läsnä ja ymmärtänyt. Se, että suhteesta ei mitään sen enempää tullut, ei ole kenenkään syy, enkä ketään siitä syytä. Asiat vain menevät, niinkuin menevät. Mutta kyllä mielensä saa silti pahoittaa.

Toinen asia sen sijaan on, että kuka ylipäätään on avioliiton rikkoja? Minusta kukaan kolmas ei se voi olla. Kahden väliin ei kolmas mahdu, jos nämä kaksi eivät niin halua. Kolmas ei siis koskaan mielestäni voi olla avioliiton rikkoja. Puolisot itse sitä voivat olla. Meidän tapauksessamme minusta suurin avioliiton rikkoja on mieheni, joka ei ole käyttäytynyt avioliiton arvoisesti. Avioliiton rikkoja olen itsekin, kun olen sydämeeni antanut kolmannen tulla. Mutta että joku ulkopuolinen voisi rikkoa avioliiton: mielestäni mahdoton ajatus.

torstai 1. joulukuuta 2011

Erään tarinan päätös


Työpaikalla käynnissä ollut eräänlainen suhde on tullut päätökseensä. Viime viikolla aloitettu etäisyyskeskustelu on johtanut siihen, että on päädytty etäälle. Mitään ei ole enää käynnissä. Keskusteluissa kävi ilmi, kuten jo kauan sitten olen tiennyt, että tämän toisen osalta mitään kovin syvällistä ei missään vaiheessa ollut käynnissäkään. Katsoin omia vanhoja tekstejäni ja jo heti helmikuussa kirjoitin, että tällä ei ole tulevaisuutta. Eikä ollutkaan. Ehkä vain takerruin häneen kuin laastariin pahimmissa parisuhteen koukeroissa.

Vaikka tiesin, että kuinka tämä tulee päättymään, silti pahoitin mieleni. Jossain vaiheessa luulin, että olen tärkeä, erityinen, että kelpaan. Nyt kun käy ilmi, että en kelvannutkaan, pahoitan mieleni. Vaikka siis tiesinkin sen. Yhteinen lopputulema oli, että ystävinä säilytään. Mutta mitä on olla ystävä, jos oli olevinaan ennenkin ystävä ja nyt on mitä? Ei kai sitten mitään? Miten olla ystävä sellaisen kanssa, jonka kanssa on monta kuukautta jakanut ajatuksensa ja sitten ei enää olekaan tärkeä. Mitä on ystävyys sitten? Joulukortti? Sattumalta samassa pöydässä syöty lounas?

Erään tarinan päätös oli siis alkua sille, että eräs toinen tarina ei pääty. Nyt varmaankin tarraudun mieheeni kuin laastariin. Luulen, että olen hänelle tärkeä. Että kelpaan. Että olisin jollekulle tärkeä ja kelpaisin. Mies mahtaa hämmästyä. Taitaa olla turha siellä perheneuvojallakaan enää käydä. Minä jatkan avioliittoani, muutan unelmani arkisemmiksi, lapset saavat ehjän perheen ja mies vaimon. Kaikki voittivat. Vai?