sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Minkä haluaisin muuttuvan?


Mies on luvannut, että asiat muuttuvat. Nyt kun yhdessä jatketaan. Minulle ja lapsille tulee parempi olo. Kaikki menee paremmin. Minkä minä sitten haluaisin muuttuvan? Mitä minä haluaisin olevan toisin? Tuo "kaikki muuttuu paremmaksi" on kovin epämääräistä.

Ainakin haluan, että juominen loppuu. Tai ei sen ihan kokonaan tarvitse loppua, saa saunassa oluen tai kaksi ottaa tai ruuan kanssa lasin pari viiniä. Tai jos haluaa perskännit, niin menköön jonnekin muualle. Mutta pystyykö mies siihen? Että ottaa vain vähän. Pitäisikö sitten olla ottamatta? Haluaisin myös, että mies ottaa omatoimisesti asiasta vastuun. Minä en jaksa vahtia ostoskasseja ja piilopulloja. Mies joko kantaa asiasta vastuun, tai sitten ei.

Sitten haluaisin, että mies kantaa vastuun omista asioistaan. Hoitaa itse omat laskunsa, omat asiansa, tuo likaiset vaatteensa itse pyykkiin, ottaa puhtaat itse omaan kaappiinsa. Ymmärtää raha-asiat siten, että ei osteta, jos ei ole vara. Ei tuhlaa yhteisiä rahoja joutavaan. Ei ryhdy riitelemään, kun minä sanon, että ei osteta, ei mennä.

Lasten kasvatukseen haluaisin myös muutoksia. Ei lapsia voi kasvattaa vain kieltämällä ja uhkailemalla. Pitää olla myös lempeyttä ja lämpöä. Ei kai se ole ihme, että isompi puistelee nyrkkiä isälleen, eikä huoli tätä lähelleen, kun mikään pojan tekemä ei tahdo kelvata ja seurauksena on aina rangaistus. Pitää olla myös rakkautta ja palkintoja. Hyvää mieltä.

Riitelyyn minun kanssani on myös tultava muutos ja tästä on jo keskusteltu. Miehen pakotie on aina se itsemurhalla uhkaaminen (en usko, että hän sitä toteuttaisi, näkee vain kuinka siitä ahdistun, niin käyttää sitä). En minä voi olla parisuhteessa, jossa ei voi puhua ongelmista, ei toiveistaan, ei tarpeistaan, kun seurauksena on itsemurhauhkaus. Ei niin voi olla. Ei. Meidän on saatava jonkinlainen keskustelukulttuuri syntymään. Jonkinlaista vuoropuhelua on käytävä parisuhteen ja perheen asioista. On kohdattava.

Tässä varmaan tärkeimmät. Täytyy vielä pohtia. Miehen kanssa täytyy keskustella, että mitä toivon ja miten toivomusten täyttymistä mitataan. Miten parisuhteen tilaa arvioidaan. Miten perheen tilaa arvioidaan.

Unelmista


Nyt kun perheessä on päädytty tilanteeseen, että yritetään yhdessä, niin yritettävä on. On asennoiduttava niin, että nyt mietitään vain yhdessäolemisen vaihtoehtoa, kokonaisena perheenä olemisen vaihtoehtoa. Jos tilanne jotenkin oleellisesti muuttuu huonompaan, niin sitten on taas mahdollisuus miettiä jotain muuta. Mutta näin nyt mennään.

Kuitenkaan hyvää tämä ei tee minun unelmilleni ja toiveilleni. Sille, mitä minä olen elämältäni odottanut ja mitä toivon. Minä olen se, joka on halunnut asua vanhassa talossa maalla. Minä olen se, joka on halunnut laittaa pihaa, kuopia mullassa. Rakastan puutarhakirjojen tutkimista, että mitä laittaisin mihinkin, mikä olisi kaunista, mikä kasvaisi hyvin. Yksi harrastukseni on kangaspuilla kutominen. Koko meidän yhdessäoloajan on kangaspuut olleet varastossa. Koko ajan. Ei ole löytynyt paikkaa, eikä aikaa tässä suhteessa. Mielelläni minä niillä kutoisin.  Kerran oli meillä töissä puhe asumisesta. Yksi sanoi, että hän ei haluaisi asua vanhassa talossa. Että pitää olla uusi. Jos minulla olisi paljon rahaa, niin siltikin minä ostaisin vanhan ja kauniin ja kunnostaisin. Minun mielestäni vanhat ovat parempia, jotenkin henkisesti. Mutta ei miehestä ole vanhoihin, ei hän osaa mitään tehdä, eikä haluakaan. Vanhassa on aina jotain pientä laittamista.

Mutta kun en minä nyt muuhun kyennyt, niin nyt minun on kyettävä sitten tähän. Unelmista suurin on kuitenkin, että lapset ovat onnellisia. Uskon, että isä ja äiti siinä läsnä ovat lapsile parempi, jos isä ja äiti pystyvät vain asiallisesti pestinsä hoitamaan.

lauantai 30. heinäkuuta 2011

Miksi en osaa käsitellä toisen pahaa oloa?


Kun jollakulla on paha olo, haluan heti lohduttaa. Haluan, että toisen paha olo menee pois. Niinkuin kaikkien pahat olot olisivat minun vastuullani ja minun asiani on saada pahat mielet katoamaan. Ja näin minä teen, jos suinkin voin. Olen aina tehnyt. En pysty käsitelemään toisen pahaa oloa muutoin kuin koittamalla poistaa sen. En pysty siihen, että toisen paha olo olisi toisen oma asia, ei minun asiani.

Taas kävi siis niin, että minä en pystynyt käsittelemään miehen pohjatonta pahaa mieltä, jonka tämä eroilmoitus aiheutti. Mies oli niin lohduton, niin surullinen, että halusin vain sen menevän pois. En pystynyt kohtaamaan aiheuttamaani surua. En. Ja näin on päädytty tässä perheessä kompromissiin, jossa talo myydään ja muutetaan siihen asuntoon, jota minulle ja lapsille olen hakenut. Nyt siis vain mies muuttaa mukana. Kaupanpäällisinä. Ja lupaa muuttua.

Onhan noita muutospuheita kuultu ennenkin, monet kerran. Ja yhtä monta kertaa on nähty, että muutosta ei tule. Tänä kesänä tosin miehellä on ollut yritystä. Minulla vain ei ole luottamusta. Mutta kai sitä taas pitää antaa mahdollisuus? Minun ajatuskulullani asiat kuitenkin menevät parempaan joka tapauksessa, koska täältä maalta muuttamisen jälkeen pois jäävät nurmikonleikkuut ja lumityöt, halkojenkantamiset ja lämmittämiset, putkien sulatukset ja hiirenloukut, haravoinnit ja pienet remontit. Ne miesten työt, joihin miehestä ei ole ollut. Jos sitä niiden loppujen kanssa pärjättäisiin paremmin?

Mieleeni muistui eräs kauan sitten lukemani kirjoitus vankiloista. Siinä joku vankilatyön ammattilainen puhui ihmisyyden siemenestä, joka jokaisessa on, paatuneimmassakin rikollisessa. Siksi vankiloissa pitää tarjota ihmisyyden siemenelle kasvun mahdollisuus, koulutusta, työtä, terapiaa, inhimillisyyttä. Paatuneimmallekin. Jos minun miehessänikin on se ihmisyyden siemen ja kun sille tarjoaa ravintoa, se kasvaa?

Nyt se on sanottu


Eilen sitten käytiin miehen kanssa keskustelu. Käymämme keskustelut ovat yleensä sellaisia, että mies ei halua kuunnella ikäviä asioita ja  hän lähtee tilanteesta pois. Ei vain kuuntele. Tai sanoo heti vastaan jotain ja minä unohdan, mitä olin sanomassa. Näistä syistä kirjoitin hänelle kirjeen. Selitin siinä rauhallisin sanankääntein, että mitä haluan ja miksi. Menin miehen viereen, otin kädestä kiinni ja annoin luettavaksi. Mies luki sen. Minä itkin.

Tämän jälkeen keskustelu eteni tuttua kaavaa. Itketään, vähän puhutaan, itketään vähän lisää. Mies menee kuoreensa, ei sano mitään, sitten herää sieltä ja syyttelee. Vanhan kaavan mukaan tilanteen mennessä liian ahdistavaksi, mies alkaa uhata itsemurhalla. Tällä kertaa uhkaus ei ollut selvä, se oli vihjaus siihen, että hän ei voi luvata, etteikö tekisi itselleen jotain. Tietenkin minä aina peräännyn näissä tilanteissa, enhän minä halua kenenkään henkeä tunnolleni. Otin autonavaimet piiloon jo ennen keskustelua ja mikäli ne olisivat olleeet paikallaan, olisi mies autollä lähtenyt. Sinne jonnekin, josta ei voi luvata, että palaa. Mutta siis avaimia ei ollut ja miehen ei auttanut kuin olla.

Minua syytettiin siitä, että en yritä tarpeeksi. Kaikissa liitoissa on kuulemma vaikeuksia ja huonoja hetkiä. Pitää vain yrittää. Sanoin, että luottamus on mennyt häneen, erityisesti sen keväisen kriisin johdosta, jolloin hän uhkasi hakea lapsille huostaanottoa ja syyttää minua huonoksi äidiksi. Että en pääse siitä yli. Mies sanoi, että hän ei ole moista koskaan sanonutkaan ja jos olisikin, niin suutuksissaan, eikä toki ole moista tarkoittanut. Miten tuollaista voisi sanoa kenellekään? Suutuksissa tai ilman? Sitten alkoi se sääliin vetoaminen. Hän ei pärjää ilman minua. Hänellä ei ole yhtään ystävää, minä vain. Hän menee ihan raunioiksi, enhän minä sellaista halua, enhän? Minä sanoin, että en minä voi häntä kannatella, olla hänen kainalokeppinsä. Kyllä hänen on itse pärjättävä. Enhän minä siitä syystä voi jatkaa avioliittoa, että hänestä tulee yksinäinen.

Taas meni hetki. Mies ei enää suostunut puhumaankaan. Istui vain. Ja kävi välillä etsimässä autonavaimia. Käytti jo vihaista ilmettä, vihaista äänensävyä. Avaimet hänelle, heti. Mutta en antanut. Kysyin, että soitetaanko valkotakkiset hakemaan, että en minä osaa käsitellä itsemurhakandidaatteja. Kuulemma saisi soittaa poliisit samalla, hyvällä hän ei lähde. Kysyin, että onko tarvetta soittaa poliiseja, aikooko hän tehdä jotain. Ei kuulemma. Taas istuttiin. Koitin saada miehen nukkumaan. Ei.Sitten alkoi uudestaan se sääliin vetoaminen. Miten kovasti hän on tänä kesänä yrittänyt. Ja onkin, ei siinä mitään. Miten minä olen hänen elämänsä rakkaus, vain minä, ei kukaan muu. Kuinka hän haluaisi olla hyvä isä.

Tilanne oli minulle hyvin ahdistava. Koin, että minun pitää saada hänet rauhoittumaan. Että kun aikaa kuluu muuutama päivä, viikkoja, hänen kokemansa tuska muuttuu vähemmän akuutiksi. Sanoin, että siitä en anna periksi, erilleen muutetaan. Talo myydään. Kun minä näen, että hän pystyy hoitamaan asiansa, pystyy hoitamaan kotinsa, kantamaan vastuunsa omalla vuorollaan lastenhoidosta, niin saattaahan se olla, että luottamus palaa. Saattaa olla. Epäilen kyllä suuresti, mutta mies tarrautui oljenkorteen kuin hukkuva. Että ehkä.

Nukkumaan mentiin ja mies nukkuu yhä. Tänäänkään hän ei ollut se, joka olisi herännyt lasten kanssa. Katsotaan, mitä päivä tuo tullessaan.

perjantai 29. heinäkuuta 2011

Pitää kovettaa mielensä


Tänään siivosin jo muuttoa ajatellen yhtä kaapistoa, jossa on sekalaisia kertymiä. Valokuvia, pieniä tavaroita, kortteja, kangaskokeiluja, kaikenlaista. Siellä oli ainakin kolme laatikkoa, joihin olin kerännyt muistoja.

Ensimmäisen laatikko oli punainen. Siinä oli selvästikin muistoja lapsuuskodin ajalta ja opiskeluajoilta. Ensimmäinen verenluovutuskortti (pahvinen), järjestysmieskortti, joka antoi oikeuden valvoa järjestystä xx nuorisoseuran tapahtumissa (joissa miehet kävivät omilla pulloillaan metsikössä ja mitään ei koskaan tapahtunut), palmikoitu letti omaa tukkaani (milloinkahan se oli katkaistu), vanha ruosteinen iso avain (mihinkähän se käy, muistaakseni löysin sen siskon kanssa metsästä) ja sitten laatikossa oli pieneen pussiin säilöttynä Suomen markkoja. Ihan muistona vaan. Oli siellä paljon muutakin.

Toinen laatikko oli vanha kenkälaatikko, jonka olin maalannut turkoosiksi. Sitä piti kiinni oranssi matonkude. Tässä laatikossa oli valokuvia. Olin joskus niputtanut ne kirjekuoriin ja merkinnyt kuorten päälle, että mitä kuori sisältää. Oli kuvia omista töistä opiskeluajoilta, kuvia koirasta (joka minulla oli ensimmäisen pitkän suhteeni kanssa), kummilasten kuvia, ystävien hääkuvia ja hääkutsuja, kuvia matkoilta. Monenlaisia kuvia.

Kolmas laatikko oli musta ja siinä oli muistoja vähän lähempää. Oma hääkuva (niin, ei ole missään esillä, eikä minulla ole edes vihkisormusta) ja hääpäivän kuvia (ihan vaan kahdestaan oltiin, ei juhlittu, kuohuvaa sentään oli), kuvia häämatkalta Norjaan, kuopuksen ultraäänikuvat. Kaikkea sellaista.

Varsinkin niitä häämatkakuvia katsellessa tuli olo, että eikö mitään ole tehtävissä? Näinkö tässä nyt käy? Nyt on pakko kovettaa mielensä, kun on päässyt näinkin pitkälle. Mikään ei tule muuttumaan, mitään ei tule tapahtumaan. Paha mieli tulee varmasti. Joka tapauksessa. Kai niitä kuvia taas kestää joskus katsoa, vuosien päästä.

torstai 28. heinäkuuta 2011

Haikeutta mielessä


Luin taas koko blogin läpi. Viime aikoina olen usein lukenut alkuvuoden tekstejä. Jotenkin haluan varmistella, että olen oikealla tiellä. Että en tee virhettä. Teksteistä paistaa kyllä aikamoinen ahdistus. Harvat ovat ne kerrat, kun on hyvä olla tässä tilanteessa. Nyt kun päätös on tehty ja sitä olen jo panemassa täytäntöön, mieleen hiipii haikeutta. Haikeutta näistä vuosista ja yhteisistä muistoista, joita on ollut. Niistä hyvistä hetkistä, joita oli. Kun oli hyvä olla. Heräsi aamuun onnellisena tulevasta päivästä ja illalla kävi nukkumaan vailla pahaa mieltä.

Mieleen muistui opiskeluaikainen tapa, kun mies kävi pari iltaa viikossa töissä pelinhoitajana ja tuli kotiin vasta ravintoloiden kiinni menon aikaan neljältä. Odotin usein miestä kotiin hereillä. Siksi vain, kun halusin yhdessä nukkumaan. Silloin meille tuli sunnuntain Hesari ja kun mies lauantai-iltaisin oli töissä, se ehdittiin jakaa kahden maissa yöllä jo oven luukusta ennen kuin mies tuli kotiin. Join teetä ja luin lehteä ja odottelin. Ja nyt en halua edes nukkua samassa kerroksessa....

Mieleen tulee haikeutta näistä vuosista tässä talossa. Molemmat lapset on tuotu synnyttyään sairaalasta tänne. Tämä on heille ainoa ja oikea koti. Meidän koti. Pienempi kysyy usein illalla sängyssä, että onhan tämä meidän koti. On tämä. Miten selität lapselle, että koti voi olla jossain muuallakin? Että koti ei ole seinissä? Että koti ei ole tavaroissa? Että koti on jokaisella sydämessä ja kun saa rakkaittensa kanssa olla, niin siellä on koti. Että tälle kodille sanotaan hei-hei.

Kai se tästä.

Pienet ärsyttävät asiat


Tämä aamu oli taas kaikkinensa kokoelma pieniä, ärsyttäviä asioita, joita mies tekee. Päivästä toiseen toistuvina ja kertautuessaan ne alkavat ärsyttää toden teolla. Ärsytys alkaa heräämisestä. Jos mies on muistanut laittaa kellon soimaan, hän torkuttaa sitä niin kauan, että me muut olemme varmasti heränneet. Myös lomilla. Jos taas mies ei ole muistanut laittaa kelloa, minä joudun herättelemään ja moneen kertaan. Sänky jätetään tietenkin mullin mallin, sehän on selvä. Se lisäksi miehellä on ärsyttävä tapa laittaa illalla sänkyyn sukat jalkaan, potkia ne pois ennen nukahtamista ja sitten jättää ne myttyyn peittoihin. Jos minä en niitä kerää, saattaa sänkyyn kertyä monta paria sukkia. Mies ei niihin koske, kuten ei muihinkaan likaisiin vaatteisiinsa viedäkseen niitä pyykkiin. Onneksi mies usein nukkuu alakerrassa, niin vältyn näiltä kaikilta.

Herättyään mies menee keittiöön ja juo vettä. Vesilasi joko jää pöydälle tai hän kulkee sen kanssa olohuoneeseen, minne se jää. Sitten mies hakee kaapistaan puhtaat vaatteet (jotka minä olen kerännyt lattioilta, pessyt ja viikannut takaisin kaappiin) päälleen. Vaatteita ottaessa usein tipahtaa lattialle jokin muukin puhdas vaate, sukat tai alushousut tai paita. Ja siihen se jää. Lattialle. Puhdas vaate, minun pesemäni ja viikkaamani. Puettuaan mies menee takaisin keittiöön, ehkä keittää kahvit ja ottaa aamupalaa. Sanomattakin selvää, että likaiset astiat jäävät niille sijoilleen, leivänmurut pöydille, joskus jopa voit ja makkarat pöydälle. Ei onneksi usein. Sen sijaan leipäpussi jää auki säännönmukaisesti lähes joka kerta. Tervetuloa kuivettunut leipä! Syötyään mies menee vessaan ja pesee hampaat. Meillä on sähköhammasharja ja mies ottaa sen latauksesta, jonne olen sen laittanut, pesee hampaansa, jättää koneen pöydälle, huuhtelee siitä pelkän harjaosan ja jättää muuten tahnaan. Luuleeko mies, että se jollain taikavoimalla latautuu? Sitten mies lähtee töihin ja mennessään jättää pihaportin auki. Aina.

Eihän mikään näistä yksin ole mitään, mutta kun kaikki toistuvat joka päivä ja samankaltaisia asioita on kaikissa muissakin hetkissä yhtä paljon, niin kokonaisuutena tuntuu, että ei jaksa. Ei. Vaikka varmaan minussa on vähintään yhtä monta ärsyttävää tapaa...

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Muutakin mietittävää


Nyt olisi kyllä pakko saada muutakin mietittävää kuin tämä ero. Se vain pyörii päässä ja täyttää kaikki ajatukset. Miten jaetaan huonekalut, miten jaetaan astiat, miten kodinkoneet? Miten talo saadaan myytyä? Löytääkö mies asunnon? Mitä tehdään puutarhakaluilla ja -koneille? Kuka niitä kerrostaloissa tarvitsee? Lasten kiikut ja liukumäki? Miten mies ottaa vastaan ilmoituksen, että ero on ihan fakta tosiasia, eikä mikään sitä muuta? Millainen riita tulee? Lyökö? Särkeekö tavaroita? Pitäisikö etsiä kuitenkin turvakodin osoite valmiiksi vai onko se hätävarjelun liioittelua? Tänään siivosin jo vaatekaapin ja pesin saunan muuttoa ajatellen. Jne.jne....

Nyt siis muita aatoksia. Pakko saada. Pitäisköhän huomenna ottaa auto ja käydä vaikka leikkipuistossa ja jossain? Vaikka ei se kyllä kovin tehokkaasti ajatuksia saa muualle, lasten kanssa ollessa ajatukset pyörivät erossa väkisinkin. Voisi katsoa jonkun elokuvan, jos jaksaisi illalla valvoa myöhempään kuin lapset, mutta kun ei jaksa. Eikä ole ketään, kuka hoitaisi lapsia hetken aikaa. Paitsi mies. Mutta hän on töissä tänäänkin varmaan ainakin seitsemään ja jos mies nukuttaa lapsia, niin menee itkuksi. Huono ajatus siis. Lähtisikö lasten kanssa mustikkaan? Muuten hyvä, mutta hyttyset syö ja pienempi pitää kantaa metsästä pois. Kotoa olisi kyllä pakko päästä pois ja puhua jonkun aikuisen ihmisen kanssa jostakin ihan muusta. Onneksi pääsee ensi viikolla töihin!

tiistai 26. heinäkuuta 2011

On vaikea olla


Kun nyt se eropäätös on tehty ja uusi koti tilauksessa, niin miehen kanssa on vaikea olla. Edelliskertaisen yrityksen jälkeen en uskalla puhua miehelle erosta mitään ennen kuin uusi koti on jo lähellä. Jopa niin lähellä, että avaimet on taskussa. Ymmärränhän minä, että järkytyksenä se tulee, mutta en voi auttaa asiaa.

Mies puhuu nyt tulevaisuudesta, mitä tehdään ensi kesänä, mitä syyslomalla. Väistelen aiheita. Puhun jostain muusta. Valehtelemaankaan en halua ruveta, siitä se soppa sitten myöhemmin kuitenkin syntyisi. En ole halukas riitelemään mistään. Välillä tietenkin ärähdän jostain, mutta pääosin olen sopuisa vaimo. En sanonut tänäänkään mitään, kun mies toi kaupasta olutta, lonkeroa ja viiniä. Vaikka kuinka olen asiasta puhunut! Mies varmaan luulee, että hyväksyn, kun en sano mitään. Niinhän sitä luulisi.

Miten ihmiset ylipäätään joutuvat elämässään tilanteisiin, että toiselle ei voi puhua? Ei voi sanoa niitä asioita, jotka mielessä ovat, jotka vaivaavat? Ei vaan voi sanoa. Onkohan miehelläkin ollut vuosien varrella paljonkin sanottavaa, joka on jäänyt sanomatta? Missä vaiheessa liitot menevät siihen, että puhuminen loppuu? Jopa riitely loppuu? Ollaan vieraita toisilleen, mies ja vaimo.

Kirjoittamisesta ja lukemisesta


Aloitin blogin ihan itselleni. Minulle vain. Ensin ajattelin laittaa blogin suljetuksi, mutta sitten tuumasin, että mitä väliä, vaikka joku lukeekin. Kirjoittaminen selkeyttää ajatuksia ja kun ajatukset näkee sanoina, ne asettuvat jotenkin paremmin aloilleen. Ennen blogia kirjoitin ystävälleni, paljon. Mutta ajattelin säästää häntä. Kirjoitukset ovat olleet monta kertaa ahdistuneita, mutta välillä myös valoisia ja iloisia.

Kun tätä blogielämää alkaa olla takana jo puolisen vuotta, minua on alkanut kiinnostaa myös se, että lukeeko tätä muut. Näyttää lukevan. Eilen ilmoitin blogin Blogilistalle. En tiedä miksi niin tein. Yhä kirjoitan ensisijaisesti itselleni, en muille. Mitä väliä sillä on, että lukeeko tätä kukaan muu? Ensimmäisen kommentin silloin aikoinaan saatuani hämmennyin suuresti, pelästyin melkein. Joku kommentoi. Kommentit ovat olleet tukevia ja kannustavia, ihmiset haluavat jakaa omia samankaltaisia kokemuksiaan. Kommenteista saa voimaa. Sen lisäksi, että omat ajatukset selkiintyvät, samalla saa kuin huomaamatta vertaistukea.

Luen toisten blogeja. Päivittäin jokunen. Luen sekä samassa tilanteessa olevien blogeja, mutta myös aivan eriaisia. Ihmisten, joilla on kaikki hyvin ja ihmisten, joilla on joku kiihkeä harrastus. Blogeja, joissa teksti on hyvää, monipuolista ja monipolvista. Blogeja, joita kirjoitetaan muutamalla sekalaisella rivillä. Monenlaisia blogeja. Selailen myös vanhoja, jo hiljentyneitä blogeja. Toisten ajatukset antavat itsellekin ajateltavaa. Usein täälläkin viittaan toisten kirjoituksiin. Seuraan myös joitakin sellaisia blogeja, joiden kirjoittajan ajatusmaailma on aikalailla erilainen kuin omani. Olen ajatellut, että jos näin oppisi ymmärtämään toisiakin näkökantoja. Ehkä niin käykin.

Jokatapauksessa, tervetuloa mukaan tekin sieltä Blogilistan kautta!

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Miehen pärjäämisestä


Olen koko suhteemme aikana huolehtinut miehestä. Hoitanut hänen vaatteensa, raha-asiansa (silloin kun ei ole itse niitä päässyt sotkemaan), veroilmoitukset, laskut, ostoslistat, siivoukset, puhtaat lakanat, lahjat äidilleen ja isälleen ja muille sukulaisille. Katsonut, että mies menee töihin, jos töissä on ollut. Herättänyt aamulla. Etsinyt kadonneet avaimet, puhelimet, lompakot. Silloin kun hän opiskeli, huolehdin, että läksyt on tehty ja tunnille mennään. Ymmärtänyt kaiken. Antanut aamuisin nukkua. Ymmärrän kyllä hyvin, että tämä on varsin läheisriippuvaista toimintaa, eikä läheisriippuvuuden määritelmät ole minulle vieraita.

Nytkin, eron hetkellä, kannan huolta siitä, että mihin mies menee asumaan, miten mies selviää taloudellisesti, osaako hän pestä pyykkinsä, siivota jälkensä. Kuinka kamalan paha mieli hänelle tulee? Kuinka yksinäinen hän sitten on? Luin tänään erään miehen eroblogia ja koin syvästi hänen yksinäisyytensä. Minunkin miehestäni tulee yhtä yksinäinen. Tämä mies kyllä ymmärsi, että asiat nyt menivät näin, hän ei syyttänyt entistä vaimoaan sen enempää. Mutta minun mieheni tulee vielä tämän yksinäisyytensä keskellä syyttämään minua kaikesta. Vihaamaan minua. Syytämään päälleni haukkumasanoja. Kunnes pääsee jaloilleen.

Lapset perhesuhteissa


Vaikka en vielä ole edes eronnut, nyt jo mietin kuinka lapset pärjäävät tulevissa perhesuhteissa. Siis millaisia lapsia minun lapsistani kasvaa ilman läsnä olevaa miehenmallia, jos siis en uudestaan ryhdy parisuhteeseen. Vaikka minkälainen miehenmalli heille nytkään on ollut tulossa? Kuinka lapset pärjäävät siinä matkalaukku- ja reppuelämässä, jota he joutuvat viettämään vaeltaessaan kotien väliä. Siis olettaen, että miehestä on hoitamaan omat velvoitteensa. Kuinka pysyy suhteet miehen puoleisiin sukulaisiin, mummiin ja ukkiin, serkkuun (siihen ainoaan), setään ja muihin? Miten jaetaan joulut?

Tänään minua mietitytti sekin tosiseikka, että kun mies tästä erosta pääsee jaloilleen, niin hänhän ottaa uuden naisen. Tietenkin, koska tarvitaanhan joku pyykit pesemään ja sotkut siivoamaan. Mikäs sen helpompaa, kuin olla ne muutamat hetket kerrassan hurmaava, viedä matkalle kauniiseen Norjaan (kuten minut), syömään hienoon ravintolaan (kuten minut), elokuviin katsomaan romanttinen elokuva takariviin (kuten minut), hakea aamiaiselle tuoreita sämpylöitä ja vuohenjuustoa (kuten minulle). Sitten jo on uusi nainen kiivaasti kierroksessa. Mutta siis ei ollut tarkoitus pohtia miehen keinoja saada nainen, vaan sitä, että kuinka minun lapseni sitten tässä "äitipuoli"tilanteessa pärjäävät. Jos tällä naisella on perin omituiset käsitykset lastenkasvatuksesta? Ja minä joudun tyytymään, että heidän hoitovuorollaan lapset hoidetaan siten. Minun lapseni. Että heillä saa tehdä asioita, joita minun kotonani ei saa? Että heillä saa ehkä syödä karkkia ja juoda limpparia minä päivänä hyvänsä? Että heillä ehkä saa pelata isommille tarkoitettuja konsolipelejä? Että heillä ehkä saa valvoa illalla pitkään?

Äh. On tämä vaikeaa.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Epäröinnin merkkejä


On aivan selvää, että miehessä on myös hyviä puolia ja että meidän liitossa on ollut myös hyviä hetkiä. Heinäkuun puolivälin paikkeilla vietettin 9-vuotishääpäivää. Enhän minä olisi alunperinkään mennyt naimisiin tai tehnyt miehen kanssa kahta lasta, jos hän olisi aivan kamala ja hirvittävä. Ei tietenkään. Hyviä hetkiä on ollut ja miehessä on hyviä puolia. Se on selvää. Tänään mies on pääosin näyttänyt niitä hyviä puolia. Lähti omatoimisesti lasten kanssa mustikkaan, grillasi pihvejä ruualle, on leikkinyt molempien lasten kanssa yhdessä ja erikseen, saunassa ei ottanut saunaolutta, paistoi iltapalaksi lettuja ja vapaaehtoisesti tarjoutui nukuttamaan lapset. Tämmöisinä hetkinä tuntuu, että olenko kuitenkin tekemässä virheen?

Tämmöisinä hetkinä pitää muistuttaa itselle niitä hetkiä ja niitä elämänasenteita, jotka eivät ole hyviä. Se hetki, kun mies uhkasi hakea huostaanottoa lapsille ja väittää minua huonoksi äidiksi. Se hetki, kun mies hoiti kaksivuotiasta niin humalassa, että hyvä kun jalat kantoivat sillä aikaa, kun minä olin isomman kanssa sairaalassa. Se hetki, kun mies varasti minun tililtäni ja lasten tileiltä rahaa pelatakseen ja juodakseen. Ne hetket, kun olen yhä uudelleen käynyt hänen kanssaan keskustelua siitä, että minun lapsilleni ei tule alkoholilapsuutta ja sitten kuitenkin taas on ne oluet ilmestyneet jääkaappiin. Ne hetket, kun teen lumityöt, kannan puut, hoidan auton huollot, leikkaan nurmikot, sulatan jäätyneet putket, kun miestä ei jaksa innostaa. Ne hetket, kun minä maksan kaiken, kun miestä ei huvita mennä töihin, eikä ilmoittautua kortistoon. Ne kaikki sadat aamut, jolloin minä herään lasten kanssa kuudelta, kun mies ei jaksa herätä ja ne kaikki varmaankin jo tuhanneet yöherätykset, jotka minä olen yksin hoitanut. Ne kaikki likaiset astiat ja likaiset vaatteet, joita olen vuosien varrella kerännyt miehen jäljiltä. Ne hetket, kun minä pyydän apua, enkä saa.

Täytyy uskoa jo lopulta, että ei tämä kummemmaksi muutu. Ei mies halua muuttua. Haluaa olla omanlaisensa. Tuhlata rahansa, sotkea kotinsa, hukata tavaransa, unohtaa asiansa. Pelata konsolipeliä neljään asti oluen voimin ja nukkua sitten puolillepäivin. Käydä elokuvissa. Syödä pizzaa ja perunalastuja. Se vaan ei ole lapsiperheen elämää. Se on jotain muuta.

Viikko lomaa jäljellä


Viikko lomaa jäljellä ja sitten se taas alkaa, työpäivät. Kuten ennenkin olen jo sanonut, pidän työstäni paljon. Sekä työstä, työyhteistöstä että työkavereista. Töissä on kivaa. Palkka on riittävä, työaika sopiva. Ehkä osa tästä on johtunut työnkuvastani. Olen asiantuntija-asemassa ja käytännössä vastuussa omasta työstäni, joka on itsenäinen ja uutta luova. Syyskuun alusta otan vastaan oman esimieheni sijaisuuden hänen lähtiessään opintovapaalle. Uusi työ tuo hieman lisää palkkaa, aimo annoksen vastuuta ja uusia tehtäviä. Pakettiin kuuluu jäsenyys johtoryhmässä ja muissakin johdon työryhmissä. Toimin suoraan ylimmän johdon alla. Odotan mielenkiinnolla.

Mutta ongelmaksihan nyt muodostuu taas oma kyvyttömyyteni säästää itseäni. Aoitus eron suhteen on taas ihan mahdoton. Uudet työtehtävät, muutto ja uusi koti, uudenlainen lasten huoltajuus (todennäköisesti lähellä yksinhuoltajuutta, koska mies lienee ainakin alkuvaiheessa kykenemätön ajattelemaan mitään), lapsilla uusi hoitopaikka. Kaikki siihen samaan rytäkkään. Toivottavasti terveys kestää ja löydän apua lastenhoitoon jotenkin järkevästi. Vähän pelottaa, ei paljon.

lauantai 23. heinäkuuta 2011

Eron käsittely


Nyt näyttäisi vahvasti siltä,että tästä erosta on tulossa totta. Asuntoasia on vireillä, se lienee tärkein. Sittenhän sitä on erossa, jos asuu eri osoitteissa. Vaikka siis ero muuten ei olisikaan selvä. Kun yhteinen koti hajoaa osiin, perhe hajoaa osiin, silloin kai sitä on erottu? Vaikka siis vielä virallisissa kirjoissa olisikin vielä naimisissa, mies ja vaimo.

Olen täällä ja ystävieni kanssa pohtinut tätä eroa ja sen tulon mahdollisuutta jo jonkin aikaa. Aktiivisesti eroa olen ajatellut jo reilusti yli vuoden, ennen sitäkin se oli mielessä monta kertaa. Miehen kanssa puhuin ensimmäisen kerran asiasta ihan tosissaan vuosi sitten kesällä, selkeästi ilmoitin toukokuussa, että ero tulee. Nyt siis vieläkin on mies siinä uskossa, että kaikki järjestyy.

Eroa pitää työstää, sen olen käsittänyt kirjoja, artikkeleita ja muiden blogeja lukemalla. Ero ei koskaan ole läpihuutojuttu. Ei koskaan. Se aiheuttaa paljon tunteita, joita ehkä ei ole oikein aiemmin käsittänytkään. Paljon pahaa mieltä. Mutta joskushan erot vain ovat väistämättömiä ja vaikka lähteminen aiheuttaa pahaa mieltä, niin jääminen tekee sitä enemmän. Minulla näyttäisi tämä eron työstäminen käynnistyneen riitelyllä ystävän kanssa, koska miehenkään kanssa en voi vielä riidellä tai voisin, mutta en uskalla. Ystäväni sai eilen aikamoisen ryöpyn kaikkea mikä ei oikeasti häntä edes koskenut. Kun aamuun mennessä olin jo rauhoittunut, ymmärsin, että tämä taitaa nyt olla sitä eron käsittelyä. Että pintaan nousee tunteet, jotka ovat olleet piilossa tässä liitossa. Kaikkea naisena olemisesta ja hylätyksi tulemisesta, hyväksikäytöstä, oikeudesta omiin tunteisiin ja omiin tarpeisiin. Ehkä se on tarpeen pohtia kaikenlaista, että tietää kuka on ja mitä haluaa. Mutta soisin kyllä ystävilleni, että pitäisin nämä pohtimiset vähän vähemmän rasittavina.

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Virheiden toistaminen


Viisauteen kuuluu, että pystyy oppimaan virheistään. Tekee virheen, sehän on vain inhimillistä. Mutta että toistaa samoja virheitä, siinäpä on tyhmyyttä kerrakseen. Joskus virheet ovat pieniä, lähes mitättömiä. Sellaisia, jotka vain ärsyttävät, kun huomaa taas tehneensä virheen. Vaikka että jättää avaimet sisään tai että puurosta unohtui suola. Mutta joskus sitä toistaa samoja, isompia virheitä. Tietää jotenkin kyllä, että kuinka tulee käymään, mutta ei kuitenkaan usko ennen kuin kokeilee. Tarkoitan tässä ihmissuhteita ja niiden kulkua.

Minun miessuhteeni toistavat samaa kaavaa. Mies on mukava, herttainen, ystävällinen, osoittaa huomiota. Uskon sokeasti kaiken, mitä mies sanoo. Ryhdytään läheisempiin väleihin. Käy ilmi, että miehellä on rahaongelmia. Minä maksan. Käy ilmi, että mies ei niin olekaan innostunut auttamaan minua missään, siis tekemään jotain työtä. Eipä siinä mitään, minä teen. Mites tämä tämmöiseksi meni? Tyhmyydeksi.

Päivitys teemasta uusi koti


Nyt sitten on uuden kodin hakemus sisällä. Liitteineen. Nyt vain odotellaan. Kunhan tulee tieto, että mistä ja millainen (ja milloin), niin sitten täytyy ryhtyä siihen riitelyyn miehen kanssa. Mutta nyt kuitenkin on keveä mieli! Koti tilauksessa!

torstai 21. heinäkuuta 2011

Vieras kiinteistönvälityksestä


Tänään sitten vieraili kiinteistönvälittäjä. Tuttu nainen, häneltä ostin mökin vuosituhannen alussa ja hän sen möi muutama vuosi myöhemmin. Luotettava, asiansa osaava ammattilainen. Mökin hän möi pyyntihinnalla kahdessa viikossa. Tänään hän tuli arvioimaan taloa ja sen myyntiä. Hinta-arvio oli hieman parempi kuin mitä itse etukäteen ajattelin. Isot remontit on tehty ja sipisteltykin on. Mitään akuuttia ei ole heti näköpiirissä. Sijainti on lapsiperheitä ajatellen hyvä, samoin piha. Niin ja talo myös. Arveli, että kaupaksi saadaan kyllä. Jos on kiire, niin pyynti vähän pienemmäksi ja jos ei niin kiire, niin enemmänkin saattaisi saada. Ajankohta olisi otollisimillaan keväällä, mutta kesä ja syksykin käyvät. Talvella omakotitalot eivät tahdo liikkua. Siis mitä pikemmin myyntiin, sitä pikemmin se on myyty. Näinhän se on.

Kerroin välittäjälle, että myynti johtuu tulossa olevasta avioerosta. Ei välittäjä ollut millänsäkään. Ilmeisesti kiinteistönvälittäjän työhön kuuluu myydä aika lailla asuntoja juuri avioerotilanteissa. Kuinkahan usein ne kodit pitääkään myydä, kun ero tulee? Kuinka usein on mahdollisuus jäädä entiseen? Tai kuinka usein edes on halua jäädä entiseen? Nyt kun lapset eivät ole vielä koulussa, niin muutto on ihan selvä ja helppo asia. Mutta jos ero tulee vaiheessa, kun lapsilla on jo koulukaverinsa, omat elämänpiirinsä kodin ulkopuolella, silloin lienee muuttoajatus on vähintäänkin hankala. Useimmiten ilmeisimmin äiti on se, joka kantaa päävastuun lasten elämästä eron jälkeen ja useimmiten siis äidin tulot ovat ne, joilla asumista kustannetaan. Mitkä ovat äitien mahdollisuudet pitää yksin omakotitaloja? Hoitaa pihat ja lumet, lämmitykset ja pienet remontit? Pääsevätkö miehet eroissa kuin koira veräjästä kaikesta? Hoitavat itsensä ja oman elämänsä niinkuin huvittaa? Ovat taas "vapaita"? Vaikka olisi niitä lapsiakin? Äidit jatkavat arkea, mies vain häviää viereltä?

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Tavallisen tavallinen lomapäivä


Tänään on käynnissä tavallinen lomapäivä. Tai no sen verran erilainen, että vietiin mies aamulla töihin, jotta saatiin auto. Auto on välttämätön, jos aikoo täältä omalta perältä liikkua, matkaa on sen verran joka suuntaan. Mutta siis auto on. Nyt on käyty kaupassa ja leikkimässä ja kaupungin parhaalla jäätelökioskilla jäätelöllä. Niin ja äidin töissä. Mikä onkin aina jännittävä tapahtuma! Vierailu töihin ei kyllä kestänyt kuin 20 minuuttia, mutta kyllä siitä juttua rittää pikkuväellä taas muutama päivä. Kaupparetki meni yllättävän hyvin. Isommalla oli omat kärryt, pienempi istui minun kärryssäni. Kukaan ei siis juossut päättömänä minne sattuu (niinkuin joskus yritystä on). Kaupparetken parhaat ostokset olivat Hello Kitty-laastari ja Maailman vahvin nalle -hammasharja. Pienet ne on ilot lapsilla.

Tätä kirjoittaessa pienempi on päiväunilla ja isompi leikkii pihalla sekalaisia touhuja. Minä istun terassilla. Isommalla on ollut tätä kirjoittaessa kaikenlaista asiaa ja kirjoitus on keskeytynyt ainakin puolenkymmentä kertaa. Milloin on jano, milloin tarvitaan saippuakuplia, milloin maistuisi banaani, milloin kiikku meni vinoon. Jotain aina vähän päästä. Oikeastihan pojalla ei ole mitään asiaa, haluaa vain että huomaan ja olen paikalla. Häntä varten.

Kai ne parhaat hetket ovat niitä hetkiä, kun ollaan kiinni ihan tavallisissa asioissa. Käydään tutussa, turvallisessa kaupassa ja tutulla, turvallisella jäätelökioskilla syömässä niitä jäätelöitä, joita aina ennenkin (pienemmälle mansikkapehmis, isommalle suklaakovis eli oikea pallojäätelö). Arki ei pelota, hetket seuraavat toisiaan odotetun lailla. Rutiinit luovat turvalllisuutta. Ja loman ilo on siinä, että äiti on kotona!

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Toimintaa!


Tänään olen saanut lähtemistä vähän eteenpäin. Soitin kiinteistönvälittäjälle, joka tulee torstaina arvioimaan taloa. Että paljonko voisi pyytää ja kuinka kauan myynti ehkä kestäisi. Vielä en siis laita myyntiin, kun miehen kanssa riitely on tekemättä, mutta valmistaudun. Samalla soitin tiedustellakseni mukavasta vuokra-asunnosta, joka oli netin mukaan vapaana. En senkään suhteen vielä tehnyt mitään. Mutta siis edistystä on kuitenkin tapahtunut. Koitan nyt ennen kiinteistönvälittäjän tuloa vähän siivoilla enimpiä romukasoja pois. Jotain siis kirppispinoon ja jotain roskikseen ja jotain voi varmaan jo laittaa laatikkoonkin.

Ja yhä on siis sen miehen kanssa riitelemättä... Voisiko sen vaiheen ohittaa jotenkin?

Alkoholi ja meidän perhe


Olen alkoholistiperheestä kotoisin. Molemmat vanhemmat joivat lähes päivittäin ja juovat yhä. Alkujaan se oli sellaista tissuttelua ja molemmat hoitivat työnsä alkoholista huolimatta, ainakin jotenkin. Nyt kun he ovat jo eläkkeellä, on elämisen rytmi alkoholin sanelemaa. Isäni aloittaa juomisen jo aamulla ja äiti herää krapuloissaan vasta puoliltapäivin.

Mieheni on myös alkoholistiperheestä kotoisin. Siellä isä vetää kunnon kännit viikonloppuisin, äiti tissuttelee olutta joka päivä. Sukulaisia on kuollut alkoholiin, perheitä on särkynyt. Koti on jäänyt hoitamatta.

Olemme mieheni kanssa puhuneet tästä alkoholiasiasta useita kertoja. Minä olen sanonut selvin sanoin ja käsittääkseni mieheni sen myös jollakin tasolla ymmärtääkin, että minä en halua omille lapsilleni alkoholilapsuutta. Minusta sellainen ei ole oikea lapsuus, että alkoholi on lapsia tärkeämpää. Että perheen valinnat tehdään sen mukaan, että missä välissä juodaan, kuka pystyy ajamaan, kuka saa nukkua krapulaansa ja kuka joutuu heräämään. Ei. Sitä minä en halua.

Toukokuisen kriisin jälkeen, kun sanoin miehelle, että haluan eron, hänen juomisensa on ollut aika vähäistä. Säikähti kai niin pahoin. Kuitenkin jokainen alkoholiin tarttumisen kerta on meinannut valtautua monen päivän juomiseksi. Ensin tissutteluksi ja sitten jo ihan juomiseksi. Minä olen joka kerran sanonut, että ei tällaista. Ei näin. Tämä ei voi jatkua. Ja mies aina pahoittelee kovin, sanoo, että nyt se on loppu.

Nyt miehellä näyttäisi olevan taas putken alku. Miehen mentyä työhön on juominen helpottunut, kun rahaa siihen on saatavilla paremmin. Olen kyllä koittanut hoitaa miehen velkoja heti tilipäivänä, mutta on sinne jotain jätettykin. Perjantaina oli tilipäivä ja siitä asti näyttää taas juomista riittäneen. Mies ei pelkästään tyydy juomaan itse, vaan haluaa minun juovan myös. Kai se on jotenkin oikeutetumpaa hänen mielestään se juominen, jos minullakin on olut kädessä. Jos en ota, hän ottaa nokkiinsa. Alkaa riitelemään. Minä en jaksaisi, en riidellä, enkä juoda. Olen sitten ratkaissut tilanteen näin väliaikaisesti siten, että otan oluen ja juon sitä mahdollisimman pitkään. Teelusikallisen kerrallaan.

Mutta aivan selväähän on, että tämä tilanne ei tästä muutu. Mies ei pidä perhettään tärkeämpänä kuin alkoholia. Ei nyt, eikä tulevaisuudessa. Ja jos minä haluan säästää alkoholilta sekä lapsiani että itsenäni, on ainoa vaihtoehto elämä ilman miestä. Kuulostaa yksinkertaiselta. Ja niin sen on oltava.

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Asunnonetsintää


Reissusta kotiuduttua olen pohtinut todenteolla muuttamista. Vuokra-asuntotarjonta on katsastettu, yksi erittäin sopiva löytynyt ja muitakin kelvollisia. Asuntohakemuslomake on avattu ja luettu, ei vielä täytetty. Kiinteistönvälittäjän numero on kaivettu esille. Talo pitäisi varmaankin arvioida, jotta osaisi varautua. Myyntiinhän sitä ei voi laittaa ennenkuin tämä eroasia on edennyt pidemmälle. On vahva tekemisen meininki. Nyt koitan sen verran itseäni toppuutella, että kun lapset menevät elokuussa uuteen hoitopaikkaan, niin ehtisivät siellä hetken aikaa olla ennen muuttoa. Olisi ehkä loivempi lasku siten. Ehkä. Kun ei tässä nyt mikään akuutti paniikki ole. Ennen lumia kuitenkin.

Olen tässä ehtinyt pohtia tätä asuntoasiaa. Millaisen asunnon minä haluaisin ja millaiseen minulla olisi varaa? En halua ostaa asuntoa ennen kuin ero on aivan selvä. Ennen kuin näen paljonko minulla on rahaa. Sitten vasta haluan etsiä uuden ostettavan kodin, josta päätän itse. Siihen saakka asun lasten kanssa vuokralla. Kun toivottavasti vuokra-ajasta ei tule kamalan pitkä, siis mitataan parissa-kolmessa vuodessa, niin pärjäisimme kahdella makuuhuoneella. Toinen lapsille ja toinen minulle. Saunan haluan, tietenkin! Ja jos kerrostaloon mennään, niin parveke tietenkin. Sen verran pesuhuoneella kokoa, että pyykkikone mahtuu vaivattomasti. Vaatehuone olisi iloinen bonus. Sijainti: kohtuullisen lähellä työpaikkaa, ei mikään räyhätalo (mutta mistä niistä aina etukäteen tietää). Muuten ei niin juuri vaatimuksia olekaan. Kylläpä se sellainen koti löytyy. Nyt kun vielä muuttomiehiä saisi avuksi. Niin ja joo, miehen kanssa pitäisi ensin riidellä.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Kotona jälleen


Tulimme hetki sitten reissusta kotiin. Tavarat on enimmäkseen purettu, pyykkikone on jo pyörimässä ja sauna lämpiämässä. Lapset tutkivat omia nurkkiaan, että mitäs leluja täällä olikaan. Minäkin ihmettelen, että koti, koti.

Mies tuli eilen hakemaan meitä mummulasta. Heti hermostuin, kun miehen näin. Mikään ei siis ollut sillä saralla muuttunut. Yhä suunnilleen kaikki mitä mies tekee tai jättää tekemättä, hermostuttaa minua. Oli ostellut matkalta tuliaisia meille kaikille. Odotti tietenkin lämmintä vastaanottoa. Lapset eivät juuri noteeranneet, että isä tuli, vaikka eivät olleet viikkoon nähneet. Minä nyt sentään yritin olla lämmin, vaikka ei se kyllä helpolla irronnut. Onhan miehestä toki apua lastenhoidossa, eihän sitä voi kieltää, mutta onko lastenhoitoapu syy pysyä yhdessä? Ei minusta.

Viikko reissussa oli siis monellakin tapaa hyvä. Minä sain miettiä moniakin asioita ilman, että mies on ihan siinä vierellä. Eikä mikään sen suhteen mietinnän tuloksena muuttunut. Sain testailla, että miten pärjään lasten kanssa keskenään ja tuskin tämän koettelevampaa viikkoa heti tulee. Ja siis selvisin. Kyllä kaikki selviää. Uskon niin.

lauantai 16. heinäkuuta 2011

Kaikella on tarkoituksensa


Uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Joskus sitä ei aina heti ymmärrä. Tuntuu, että on kohtuutonta tai että tapahtunut asia on mitätön ja vailla merkitystä. Mutta uskon kuitenkin, että ajan saatossa kaikella on tarkoituksensa. Milloin sitä jalostuu ihmisenä, milloin oppii uusia asioita seuraavaa kertaa varten, milloin oppii väistämään jotain juttua ja sitten väistääkin juuri oikeassa kohdassa. Tämä viikko täällä lapsuusmaisemissa ehkä oli minulle tarpeellinen siitä syystä, että täällä olen joutunut pohtimaan paljon sitä, että millainen olen ihmisenä. Siis millainen minä olen? Minä. En millainen vaimo olen. Tai millainen tytär olen. Tai millainen äiti olen. Vaan millainen minä olen.

Paljon olemisestani juontaa juurensa lapsuuteen. Miten on kasvatettu? Millainen ihmisenmalli on annettu? Millainen malli oikeasta olemisesta ja elämisestä on annettu? Onko se annettu malli oikea? Onko sellainen oikeaa elämää? Kuinka vahvasti haluan puolustaa sitä elämää, joka on minun näköistäni? Mitä se on? Mitkä asiat minulle ovat oikeasti tärkeitä?

Minulle on kasvanut tai kasvatettu vahva velvollisuudentunto. Velvollisuutensa on hoidettava. Joskus vain tuntuu, että itse otan itselleni sellaisia velvollisuuksia, joita ehkä ei tarvitsisi ottaa. Tai en ymmärrä, että milloin on oikea hetki luopua. Sanoa, että minun velvollisuuteni on täytetty, nyt alkaa jonkun toisen velvollisuus. Ei kaikki maailman murheet voi olla minun vastuullani, omani vain.

perjantai 15. heinäkuuta 2011

Ei pysty, ei kestä....


Nyt jo melkein lasken tunteja siihen, että tämä onneton mummulamatka päättyy. Että pääsisi omaan kotiin. Miten se voikin olla niin vaikeaa olla sukulaisissa?! Kertakaikkisesti hankalaa. Kaikki väsyvät ja riidat puhkeavat ihan itsestään. Tai siis pienellä aiheella. Mököttämisen kuningatar (äitini) laittaa parastaan. Minä taas jo korotan ääntäni, niinkuin tapoihini kuuluu. Ei siis mene minunkaan puoleltani enää sen paremmin tai kohteliaammin. Ei pysty, ei jaksa. KOTIIIIIIN!!

torstai 14. heinäkuuta 2011

Henkinen taantuminen


Mummulamatka senkun jatkuu ja minä taannun täällä henkisesti taas siksi lapseksi, joka ei osaa tehdä mitään oikein, ei kelpaa vanhemmilleen, on vaivoiksi, on häiriöksi. Ja paha mielihän se tulee. Lapsetkin vaistoavat, että ei ilmeisimmin olla ihan ykköstoivottuja vieraita (vaikka siis ainoat lapsenlapset ovatkin) ja pelkästään kai jo siitä ilosta temppuilevat oikein urakalla. Sehän taas saa aikaan sen, että isovanhemmat huokailevat ja puhuvat minulle matalalla äänellä, että miten lapset täytyisi pitää hallinnassa... Juurikin niin. Näinhän se varmasti olisi. Vaan kun eivät pysy. Omatahtoisia ovat. Ja kovaäänisiä.

Elämän epäonnistuminen oikein korostuu täällä. Kauniissa maisemassa, järven rannalla, sievässä hirsimökissä. Se, että minun elämäni ei tunnu onnistuvan millään sellaisella saralla, joka vaatii ihmissuhdetaitoja. Paitsi siis työelämässä. Se onnistuu kyllä. Ilmeisesti vain riittävän välimatkan päästä hoidetut ihmissuhteet onnistuvat, mutta kaikki sellaiset, joissa pitäisi avata sydäntään, olla oikeasti läsnä ihmisenä ihmiselle, menevät jotenkin vinoon. Kun tämä näin säännönmukaisesti toistuu, niin peiliinkatsomisen paikkahan se silloin on. Valitettavasti.

Mutta nyt kyllä tässä henkisen taantumisen hetkessä on vaikea nähdä henkisen nousun tietä. Että tästä kohoaisi itsevarmaksi elämänsä hallitsijaksi, joka osaa tehdä oikeita päätöksiä ja on onnellinen. Nyt olen taas vain onneton lapsi.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Ei niin mukavia lapsuusmuistoja


Täällä ollaan yhä lasten kanssa mummulassa, siis minun vanhemmillani. Lapsuusmuistot pyrkivät pintaan, kun katsoo omien vanhempiensa touhua lastenlastensa kanssa. Huomaan nyt ja muistan omasta lapsuudestani, että lasten pitää olla kuulumattomissa ja näkymättömissä, paitsi ruoka-aikaan pöydässä, omilla kotityöaskareilla paikalla ja nukkumassa ajoissa. Muuten piti pysyä poissa, jossain.

Omat lapseni (siis vajaa 3-v. ja 5-v.) eivät osaa olla isovanhemmilleen mieliksi kuin aivan ajoittain, hetkittäin. Aivan kuin minä ja sisareni emme ole osanneet olla vanhemmille mieliksi kuin ajoittain, hetkittäin. Isompana se kävi helpommin, kun kotityöt jo hoituivat ilman opastusta ja kokeista osasi tuoda hyviä numeroita, mutta pienempänähän se oli vaikeaa. Vanhempia ei saa häiritä, varsinkaan äitiä, siis nykyistä mummua. Se on ihan ehdoton sääntö. Pitää olla hiljaa, ei saa mekastaa. Pitää olla siisti, ei saa sotkea. Pitää pärjätä omillaan, ei saa pyytää apua. Kaikkea ruokaa pitää syödä, ottaa lisää, syödä lautanen tyhjäksi (siis lähes nuollun näköiseksi) ja kiittää kauniisti. Ihan riippumatta siitä, että oliko nälkä ja ihan riippumatta siitä, että pitikö ruuasta. Mihinkään ei saa laittaa sokeria, koska sokeri on PAHA. Ei edes puolukasta ja talkkunasta tehtyyn pöperöön, sellaiseen hämäläiseen.

Lasten pitää leikkiä hiljaa, jossain nurkassa tai omassa huoneessaan tai jossain pois näkyviltä. Leikeistä ei saa tulla melua, eikä sotkua. Muistelin juuri sisareni kanssa leikkiä, jota leikimme pienenä. Siinä leikissä vaatekaappi oli avaruusalus ja istuimme vierekkäisissä kaapeissa avaruusmatkalla. Supisimme toisillemme sieltä kaapinseinän läpi jotain ihan hiljaa. Kerrankin leikimme yhtäsoittoa hiljaa siellä kaapissa neljä tuntia, ilman että kukaan kävi meitä katsomassa tai että oli millään tavoin kiinnostunut leikistämme. Ja jos mahtuu kököttämään vaatekaappiin neljäksi tunniksi, niin ei voi olla vielä kovin suuri. Sellaiset leikit olivat hyviä leikkejä. Minun lapseni, nuo onnettomat, eivät osaa leikkiä hiljaa suunnilleen mitään. Kaikesta lähtee ääntä. Ja siitä mummu alkaa huokailla ja ukki alkaa sanomaan, että huonosti on kasvatettu, kun metelöivät.

Leluja ei lapsille juurikaan tarvita, koska leluista osataan tietenkin pitää niin hyvää huolta, että mikään ei ikinä, koskaan mene rikki tai häviä. Siksipä minullakin oli pienenä yksi Daisy (se Barbie-kopio), jolle ompelin itse vaatteet, koska tietenkään valmisvaatteita ei ostettu. Kerran sovittaessani ompelun alla olevaa häämekkoa tälle Daisylle, siltä irtosi pää. Ihan vaan vahingossa, sellaisena sovitusonnettomuutena. Laitoin nuken alimpaan laatikkoon, enkä koskaan sanonut, että olin sen rikkonut. Enkä siis sen koommin sillä leikkinyt. Eikä toista ollut. Muitakin leluja oli yksi. Siis niitä leluja, joita oli. Minun lapsillani, noilla pahalaisilla, huonosti kasvatetuilla on paljon leluja. Ei mitenkään tolkuttomasti, mutta siten kuin nykymaailmassa leluja kertyy. Enemmän. Ja on noita rikkikin mennyt ja hävinnytkin.

Siisteys on yksi tärkeä. Nyt jo minun viisivuotiaskin osaa muutaman päivän mummulakokemuksella sanoa, että "ei sotketa, mummu suuttuu". Onpa mukava mummulamuisto! Sotkeminen on sitä, että matto menee ruttuun, ikkunaan tulee sormenjälki, ruuanmuruja tippuu syödessä.

Kotiin alkaa tehdä mieli, omaan kotiin. Ja eipä ole kiire takaisin tänne mummulaan.

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Talo elää tavallaan, vieraat käypi ajallaan.


Vanha sanonta sanoo, että "talo elää tavallaan, vieraat käypi ajallaan". Kai se tarkoittaa, että talo ja talonväki elävät omaa elämäänsä omien tapojensa mukaan ja vieraat saapi tulla, mutta sopeutuvat talon menoon. Näin minä sen käsittäisin. Olen lasten kanssa nyt täällä mummulassa, siis omien vanhempieni luona. Ollaan mökillä. Tilaa on, molemmille isovanhemmille on pirtin puolella omat makuuhuoneet, sen lisäksi tupakeittiö. Minä ja lapset nukutaan erillisessä aitassa, jossa on valmiudet majoittaa jopa 6. Lisäksi rannassa on sauna pesu- ja pukuhuoneineen. Onneksi tilaa on, koska emme selvästikään nyt tahdo mahtua talon tapoihin.

Isovanhempien luona ei käy muita lapsia kuin meidän lapset. Viimeksi on käyty viime kesänä. Matkaa tulee kuitenkin reilusti kolmesataa kilometriä ja kun vastaanotto on useimmiten muutaman tunnin jälkeen jo vähän nihkeä, niin ei viitsi kovin usein käydä. Nytkin eilisilta meni aikalailla hienosti, kunhan keräsin pesueeni nukkumahommille hyvissä ajoin. Aamulla herättiin meidän normaaliaikaan kuudelta, mutta tultiin muita häiritsemään vasta seitsemän jälkeen. Ilmeisesti liian aikaisin sekin. Lastenohjelmat tuntuvat olevan haitaksi, mummu haluaisi katsoa jotain sarjoja. Ruoka-ajat ovat heille oudot. Niinpä vain vähin äänin lämmitin lapsille eilisiä meidän omaan ruoka-aikaamme. Eihän lapset pärjää aamupalalla kahteen-kolmeen saakka, kun aamupala on syöty jo seitsemältä.

Ääntä tulee liikaa, meteliä tulee liikaa, liikettä on liikaa. Lapset koskevat tavaroihin. Innostuvat vääristä asioista. Aamulla ulkona oli hyttysiä noin miljoona ja pienempi joutuu nyt jo syömään allergialääkettä kaikkien lentävien pistoihin, niin ei oikein kovin kauaa voitu olla. Nyt jo sataa vettäkin. Koitetaan nyt olla hajuttomasti ja mauttomasti täällä aitassa. Onneksi nukahtivat päiväunille. Käydään taas herättyä vieraisilla viereisessä talossa, josko taas hetken meitä jaksaisivat. Huomenna taidetaan ottaa auto lainaan ja käydä jossain ihmisten ilmoilla.

Turhahan sitä on ketään moittia. Talo elää tavallaan, vieraat käypi ajallaan. Ei vain käydä kovin usein ja koitetaan pitää vierailut kohtuu lyhyinä. Turha siitäkään on moittia. Vaikka joskus toivoin, että minun lapsilleni jäisi muistot, että mummulassa oli mukavaa...

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Mummulamatka


Huomenna pakkaan lapset siskon autoon ja suuntamme kohti mummulaa. Mies hakee meidät joskus pois, varmaankin viikon päästä. Mummulassa odottaa lihapullat, letut ja mansikat, hirsinen aitta ja miljoona hyttystä. Ja ukki ja mummu. Kuulostaa idylliseltä ja osin onkin. Ukki vain alkaa heti aamulla ottaa olutta, joka päivä. Mummu ottaa juomaa myös, toivon mukaan ei joka päivä. Ja ei voi ottaa heti aamusta, kun herää vasta puoliltapäivin. Mutta sinne mennään, minä ja lapset ja tehdään meidän juttuja. Siellä minun maisemissani Kainuussa. Toivottavasti tulee hieno reissu.

lauantai 9. heinäkuuta 2011

Aika kuluu


Eilen luin koko blogin läpi. Kaikessa rauhassa makustelin kirjoitettuja sanoja. Miltä oli tuntunut? Mitä oli tapahtunut? Palasin niihin päiviin ja tunnelmiin, joita oli ollut. Alussa oli lähinnä vain huonoja päiviä ja paljon, paljon kysymyksiä. Vastauksia ei niinkään. Nyt lähempänä tätä päivää näyttää olevan enemmän myös vastauksia. Ehkä se on niin, että kun kysymyksen heittää hautumaan, niin se hautuu. Alitajunta työstää vastausta ja kun vastaus alkaa valmistua, alitajunta tarjoilee sen minulle. Vastaukset löytyvätkin siis itsestäni, kun maltan rauhassa kysyä ja odottaa vastausta.

Suurille päätöksille kiire ei ole hyvä. Pitää olla aikaa pohtia asiaa eri näkökulmista, olla monenlaista mieltä ja miettiä eri vaihtoehtojen hyviä ja huonoja puolia. Se kai vain kuuluu sellaiseen päätöksentekoon, joka sitten mahdollistaa päätöksiin sitoutumisen. Äkkipäätöksissä piilee mahdollisuus siihen, että tekee hätäisen ratkaisun, jota katuu. Minä haluaisin tehdä sellaisen ratkaisun, että voin olla siihen tyytyväinen. Ja tähän lienee auttaa vain aika.

Jokatapauksessa koen, että oli hyvä ratkaisu aloittaa blogi, vaikka kirjoittaminen alussa tuntui vaikealta. Omien tuntemusten purkaminen sanoiksi, niiden tekeminen näkyviksi auttaa jäsentämään ajatuksia. Kaaos päässä asettuu jonkinlaiseen järjestykseen, löytää loogisen rytminsä. Mieli rauhoittuu jo siitä, että tietää mitä on mieltä. Vaikka siis ei olisi muuta vielä tehnytkään. Tänään kuitenkin aion pakastaa mansikoita. Katse on siis tulevassa! Talven pimeissä aamuissa, kun puuron päälle laitetaan kesän mansikoita.

torstai 7. heinäkuuta 2011

Taivaasta annettua


En olekaan aiemmin lainkaan täällä pohtinut maailmankatsomustani. Siis mihin uskon ja mihin en. Ja mitä näillä uskomuksilla on tekemistä olemisesi kanssa. Luin tänään erästä blogia, jossa kirjoittajalla oli hyvin erilainen maailmankatsomus kuin minulla, hänen mielestään sielut elävät yhtä aikaa monissa ruumiissa vai miten minä sen nyt ymmärsin.

Minä kuitenkin uskon Jumalaan ja Jeesukseen. En ihan purematta niele kaikkea, mitä Raamatussa sanotaan. Paljon on aivan varmasti väärinymmärrystä ja keksittyä satua, mutta siihen uskon aivan varmasti, että Jeesus oli maan päällä. Sekin vielä on siinä ja siinä, että sikisikö Jeesus Pyhästä Hengestä, mutta Jumalan poika oli ihan varmasti. Ainakin ottopoika. Jumalan asialla. Minun uskoni perusta lähtee Jeesuksesta ja siitä, mitä Jeesus meille on kertonut Jumalasta. Ja siitä, miten Jumala meidän tahtoisi täällä toimivan. Rakastakaa lähimmäistänne. Tehkää toisille, niinkuin haluaisitte itsellenne tehtävän. Että helpompi on valita se leveä tie, joka vie kadotukseen kuin se kapea tie, joka johtaa pelastukseen. Olipa se pelastus nyt mitä hyvänsä ja se kadotus mitä hyvänsä. Senkin uskon, että Jumalaa on vain yksi. Kaikki vain uskovat omalla tavallaan, omalla nimellään, omilla rutiineillaan.

Senkin uskon, että Jumala antaa ja Jumala ottaa. Niinkuin paras on. Ei ihminen voi vaikuttaa kaikkeen. Asioita tapahtuu. Kun odotin nuorimmaista, minulla oli vahvana tunne, että nyt on käytetty se onni, joka on minulle tässä hetkessä tarjolla. Pelkäsin kamalasti, että lapsessa on jotain vikaa. Että minä olen omalla käytökselläni jotenkin ansainnut sen, että onni loppuu. Olin niin kovin helpottunut, kun kaikki oli hyvin. Ja sitten ei mennyt aikaakaan, kun jouduin itse tutkimuksiin ja sain diagnoosin parantumattomasta neurologisesta sairaudesta. Jotenkin vain huokasin helpotuksesta, että se on nyt tässä, se mikä oli tuleva. Lapset säästettin. Ja se on otettava, mikä annetaan.

En käy kirkossa. En edes muista, milloin viimeksi olisin käynyt. Se, että en käy, ei johdu siitä ettenkö viihtyisi siellä. Virret ovat rauhoittavia ja saarnat parhaimmillaan antavat ajattelemisen aihetta. Jumalanpalveluksen rutiini on tuttu. Ehtoollista on kyllä jotenkin ikävä, se puhdistaa. Syy löytyy siitä, että lähelläni ei ole ihmisiä, jotka tukisivat minua tässä asiassa. Niinpä olen päättänyt olla rasittamatta itseäni tai läheisiäni kirkossa käynnillä, koska siitä tuntuisi olevan haittaa, eikä se olisi hyväksyttyä. Tottakai Jumala ymmärtää. Aika on nyt tämä. Joskus toiste on joku toinen aika. Sitten menen taas. Eipä se Jumala mihinkään häviä, vaikka minä en kirkossa kävisikään. Lapset on kyllä kastettu. Miehelle se ehkä oli enemmänkin tapa, joka toimitetaan. Tuttavien lapsetkin on kastettu. Annetaan nimi. Mutta meidän lapsilla oli nimet jo ennen kastamista ja kasteessa heidät otettiin Jumalan lapsiksi. Näin minä sen näin, mutta en minä siitä miehelle puhunut. Tokko olisi ymmärtänyt, ei ainakaan ollut samaa mieltä. Joten pidin sydämessäni tämänkin.

Ehkä yksi syy, miksi olen tämän miehen kanssa tätä onnetonta avioliittoa näinkin kauan jaksanut on se, että minun käsitykseni mukaan kenellekään ei anneta kuormaa enempää kuin mitä jaksaa kantaa. Näinpä kun kerran olen vielä jaksanut, niin kuorma on ollut oikeutettu. Ehkä voisin ajatella toisinkin?

Aurinkoisella terassilla elämän kysymyksistä


Istun tässä omalla terassilla. Aurinko paistaa. Maha on täynnä, kun juuri lasten kanssa söin ja jälkkäriksi hain omasta, omin käsin laitetusta mansikkamaasta meille mansikoita. Kypsiä, mehukkaita.ja maukkaita. Naapuri kuuluu leikkaavan nurmikkoa. Lapset ottavat saavista vettä kastelukannuillaan ja kastelevat kaikkea. Ei ole kiire mihinkään, lomalla kun olen.

Tässä on taas kerran aikaa miettiä elämän kysymyksiä. Mitä haluaa itselle? Mitä haluaa lapsille? Millainen elämä on minun näköiseni elämä? Kyllähän lapset vaistoavat, että en ole onnellinen. Tottakai. Että väistän miestä ja teen sen usein lasten kanssa. Tänä aamunakin sanoin lapsille, että mennään vasta sitten alakertaan, kun iskä on mennyt. Lapsista se oli aivan ymmärrettävää, onhan näin tehty monet, monet kerrat. Sen lisäksi, että minun elämäni on onnetonta, tässä oleminen vaarantaa isä-lapsi-suhteen kehittymisen normaaliksi. Johtuen siis minun käytöksestäni. Miehellä ja lapsilla olisi mielestäni mahdollisuus normaalimpaan suhteeseen isän ollessa osittain etävanhempana, mutta silloin kun on läsnä, olisi läsnä omalla tavallaan.

Ehkä tämä päätös tässä kypsyy ihan itsekseen. Tai siis päätös on jo kypsynyt, toteutuksen toimeenpano vain on vähän heikkoa. Mutta siis jospa sekin kypsyy. Ja kun olen ollut siitä onneton, että oma piha pitää jättää, että lapsilla ei sitten ole enää tätä omaa pihaa, missä leikkiä. Mutta onhan noita pihoja. Ja jos vuosi tai kaksi asuttaisiinkin ilman omaa pihaa, niin onko sillä loppujen lopuksi merkitystä lasten kannalta? Yhdet muistot ja toiset muistot. Yhteisillä pihoilla sentään olisi kavereita, tällä pihalla on vain riideltävä sen oman sisaruksen kanssa. Ja kun minua surettaa ne omien istutusten ja ulkosaunan menetys, niin onhan noita saunoja maailmassa ja mansikoita saa kaupastakin. Istutan sitten joskus taas jotain muuta jonnekin muualle.

Nyt ainakin tuntuu, että parisuhteen loppumisessa ei arveluta se parisuhteen loppuminen. Siis ei ole sellainen mieli, että tulisi ikävä niitä hyviä hetkiä, joita myös väistämättä on ollut. Että tulisi ikävä toista rinnalla. Vaikka mies nyt on yrittänyt kovasti omalla tavallaan, en saa kiinni tästä enää. En millään. Olen jo päästänyt.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Lastenkasvatuksesta


Lapset ovat vielä pieniä. Minulla ja miehelläni on hieman eriäviä käsityksiä lastenkasvatuksesta, mutta minä pidän tärkeänä läsnäoloa ja keskustelua. Yleensä lasten katsoessa lastenohjelmiakin, olen mukana katsomassa, ehkä teen samalla omiani, mutta kuitenkin olen paikalla ja jos lapsilla on kysymistä, niin vastaan. Usein myös itse kommentoin jotakin lastenohjelmaa, jos siellä on jotain vähän liian jännittävää tai jotain erityisen opettavaista. Käytöstavat ovat minusta myös tärkeät; kiitos ja anteeksi, ole hyvä, huomenta ja muut pikkusanat on opeteltu aivan vauvasta asti. Porukalla pitää osata leikkiä, tavaroita pitää jakaa, toisia ei kiusata.

Molemmat koettelevat aika useinkin rajoja, isompi varsinkin. Jatkuvaa koettelemista, että mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Nyt lomalle jäätyä tilanne oli taas uusi, kun oltiinkin kolmistaan päivät kotona ja koetella piti. Mikä se tämmöinen loma on? Miten lomalla ollaan? Pitääkö käyttäytyä? Muutamat ensimmäiset päivät menivät komentaessa ja isompi istui jäähyllä ihan kiitettävästi.

Mutta tänään. Ihanan hienoa käytöstä. Pientä säätämistä välilä, mutta ei mitään isompaa. Otetaan toiset huomioon, leikitään porukalla, huolehditaan myös äidistä. Kyllähän se taitaa kannattaa se tapojen vaatiminen, vaikka joinakin päivinä ei jaksaisi. Kyllä se on paljon helpompaa elää, kun osaa käyttäytyä. Kaikkien.

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Yllättävä kotiintulo


Tänään mies tuli ennenaikojaan töistä kotiin. Olimme aika vasta lasten kanssa heränneet päiväunilta (minä myös) ja olimme jotenkin heräämiskiukkuisia (minä myös). Olimme kerääntyneet yhdeksi kasaksi sylikkäin katsomaan jotakin lasten piirrettyä siksi aikaa, että kiukku menee ohi. Ja silloin se mies tuli kotiin.

Yleensä ehdin varautua miehen tuloon. Tiedän suunnilleen, että moneltako mies aikaisintaan tulee ja alan henkisesti valmistautua kohtaamaan hänet. Siivoan ja järjestelen ennen sitä, laitan ruuan, jos menee myöhään niin kylvetän lapset ja laitan yöpukuihin. Valmistaudun siihen, että kaikki on valmista ja minä voin keskittyä olemaan asiallinen. Tänään se ei onnistunut. Ruoka oli vielä laittamatta, minä olin kuin perseelle ammuttu karhu. En jaksanut olla yhtään asiallisen kohtelias miehen kommentteihin ja tekemisiin. Heti ensimmäinen näky, kun miehen tänään näin; työkengät jalassa sisällä. Lapsetkin jo tietävät, että kengät jalassa ei tulla. Ei kai se ole ihmekään, että ei jaksa suhtautua?

Onneksi mies huomasi, että nyt ei kannata painostaa enempää ja ilmoittautui vapaaehtoisesti lähtemään lasten kanssa mustikkametsään. Yritti kyllä ensin, että koko perhe. Mutta onneksi minä ehdin keksiä luontevan takaportin, joka kelpasi miehellekin; pakastin pitää sulattaa, koska ehkä huomenna säilön mansikoita... Nyt olenkin jo rauhoittunut ja kun kohtaan miehen taas, olen kuin kunnollinen kämppis.

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Selityksiä


Tänään oli lehdessä paikallisen suuruuden haastattelu. Faktalaatikossa oli tietoja hänestä ja mietelauseekseen hän oli valinnut jotakuinkin näin:

"Se, joka haluaa, keksii keinot. Se, joka ei halua, keksii selitykset."

Siinäpä miettimistä tälle illalle...

Lannistunut mieliala


Jotenkin on aivan lannistunut mieliala. Mistään ei tule mitään. Mikään ei tunnu miltään. Lapsetkin kiukuttelevat. Onneksi sentään kiukuttelun päätteeksi nukahtivat päiväunille. On sellainen olo, että ei tämä elämä tosiaankaan tästä tämän kummemmaksi muutu odottamalla. Ei sellaista ihmettä tapahdu, että kaikki alkaisi taas tuntua hyvältä. Että tässä olisi onnellista olla. Eilen listasin onnellisia asioita ja tottahan se on, että paljon hyvää on elämässä. Mutta niihin hyviin hetkiin ei ole enää aikoihin kuulunut mies. Minä ja lapset sen sijaan kyllä. Kotikin ilman miestä.

Mieleeni muistui eilen eräs tiimikoulutus tai vastaava, jossa olin työn puolesta jotakuinkin kolme vuotta sitten. Esikoinen oli jo syntynyt, kuopus ei vielä. Koulutuksessa harjoiteltiin vähän kaikenlaisia ihmissuhdetaitoja, miten ilmaista tunteitaan ja mitä kaikkea. Yksi tehtävä oli sellainen, että meidän piti listata paperille, montakohan se nyt oli, asiaa, jotka ovat meille tärkeitä meidän jokapäiväisessä elämässämme. Mehän listattiin. Sitten naapurin kanssa listoja katsomaan ja niistä keskustelemaan. Minun vieressäni oli lähellä kuuttakymmentä oleva kolleega, jonka tärkein listaus oli oma vaimo. Huomasin järkytyksekseni, että minä en ollut listannut miestäni ollenkaan. En ollenkaan. Ei ollut tullut edes mieleeni, kun tärkeitä asioita listataan. Kai siitäkin voi jotain päätellä? Lipsahduksesta...

Mutta siis tähän lannistukseen vielä. Ulkona sataa vettäkin (mikä on kyllä hyvä asia), olemme lasten kanssa kotona ilman autoa (kaupunkiin 20 km) ja on väsynyt olo, kun yöllä kipeä niska valvotti. Ei oikein jaksa ryhtyä mihinkään, eikä oikein voi mennä minnekään. Lastenhuonetta jo siivottiin pikkuväen kanssa, ruokaakin laitettiin porukalla, vesiväreillä maalattiin. Mutta nyt kun lapset nukkuvat, niin minä olen lannistunut. Ei tule mitään, ei etene mihinkään, Tässä ollaan näin, kunnes saan voimia tehdä jotain asialle. Minä. Onneksi sisko tulee loppuviikosta, jospa sisko rohkaisee....

sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

Iloisten asioiden vaikutuksesta


Pienempi on päiväunilla, isompi isänsä kanssa ensimmäistä kertaa elämässään sirkuksessa. Ja näin ollen minulle jäi pieni hetki omaa elämää tähän päiväunien taustalle. Luin aikani kuluksi blogeja (siis kahvinjuonnin ja mansikkakakun syönnin välissä ja ohella). Eräässä blogissa oli kerrassaan valloittavaa vaaleanpunaista tarinaa kirjoittajan elämästä. Luin sitä monta juttua ja otin sen seurantaan. En tiedä, että oliko tällä ihmisellä kaikki asiat elämässään keskivertoa paremmin vai osasiko hän vain kuvata kaiken arkisen niin kauniisti, että siitä tuli vahva tunne onnellisuudesta. Kirjoittaja kuitenkin muistutti eräässä kirjoituksessaan siitä, että jos ihmiset vain valittavat blogeissaan kaikesta kurjasta ja huonosta, niin se alkaa toteuttaa itseään. Kaikki tuntuukin tosi kurjalta ja huonolta, eikä parempaa ole näkyvissä. Ihan siis vain tunnepohjalta, eihän näillä kirjoituksilla sinänsä elämää muuttavaa voimaa ole.

No kuiteskin, minullakin on paljon ihania asioita elämässäni ja jaankin niitä nyt tässä kanssanne, jotta ette luule minun rypevän surkeudessa aina ja kokoajan. Nämä ihanat asiat eivät ole tärkeysjärjestyksessä, paitsi lapset ovat tietenkin tärkeimmät. Siispä: ihan ihaninta maailmassa on omat lapset, nämä vilkkaat kultaset, jotka saavat hermot piukeiksi muutamassa minuutissa. Mutta toisaalta ovat niin ihania kainalossa nukkuessaan. Neiti on itse herttaisuus HelloKitty-paidassaan kiukutellessaan... Pieni mies on kerrassaan mainio kaikessa omatahtoisuudessaan, nokkeluudessaan ja nopeudessaan, että en ehdi kuin ajatella, niin hän on kolttosensa jo tehnyt. Nämä ovat parasta!

Lisää ihania asioita löytyy kotoa. Sisustus on koottu vanhoista ja uusista, saaduista ja ostetuista kalusteista ja paljolti itse tehdyistä tekstiileistä. Väriä on ja pitää olla. Lempivärini on oranssi, mutta valitettavasti se ei ole saanut suurta suosiota sisustusvärinä, joten olen tyytynyt myös muihin. Olohuoneessa on kirkkaan punainen sohva, johon mahtuu miten päin vaan ainakin 7 henkeä. Se on ehkä ihastuttavin yksittäinen huonekalu. Toinen minulle rakkaaksi käynyt on vanha puinen halkolaatikko, jonka olen maalannut kirkkaan turkoosiksi. Halkolaatikossa on kansi ja sitä voi käyttää säilytystehtävänsä lisäksi vaikkapa pöytänä tai istuimena. Pikaisesti laskien olen kuljettanut halkolaatikkoa ainakin viiden muuton yli. Halkolaatikkoon sointuu pieni jalkajakkara, jota käytän yläkerran nojatuolissa istuessani. Jalkajakkara on päällystetty verhon ylijäämäkankaalla, jossa on valkoisella pohjalla sinisiä ja turkooseja kukkia. Jalkajakkara on ostettu aikoinaan Kuopiosta kirpputorilta ja se on kulkenut ainakin yhdeksän muuton yli. Ja itse päällystetty, ja jos en väärin muista niin itse on myös sisukset laitettu, aidosti meriheinää ja jotain muuta.

Oma piha on myös iloa täynnä. Nyt kukassa on jotain kaunista keltaista. Itse olen istuttanut vadelmaa, mansikkaa, herukoita, omenapuita, karviaisia, raparperiä ja kaikenlaista muutakin syötävää. Olen tarkka siitä, että käytän vain luonnonlannoitteita, enkä mitään myrkkyjä. Ovat siis luomua. Ruusuja olen myös istuttanut. Ruusut ovat minusta huumaavan ihania kukassa ollessaan, joskin houkuttelevat kaikenlaisia lentäviä. Joskus haaveilen saavani pienen pihan, jonka istutan täyteen ruusuja ja istun sitten siellä ruusujen keskellä päivät pitkät. Minulla on nyt vain valkoisia ruusuja, joskin useampaa lajiketta, mutta jotenkin haluaisin ihan hirmuisesti punaisia ruusuja. Monenlaisia punaisia. Ehkä eläkkeellä.

Ihana asia elämässäni on myös se, että minulle on annettu taito laittaa hyvää ruokaa ja leipoa maukkaita leipomuksia. Tai ei kai se taito ole, opeteltu juttu. Kummitätini sanoi kerran (ja hän oli ruuanlaiton ammattilainen), että kaikki jotka osaavat lukea, osaavat kokata, koska keittokirjoja on maailma pullollaan. Ja niin onkin. Harmittavan harvoin ehtii nykyään oikeasti paneutua ruuanlaittoon, mutta kyllä arkisesta ruuastakin voi tehdä hyvää. Keittokirjoja on kyllä hyllyssä jotakuinkin 70 senttiä, että voi niitäkin selailla ajankuluksi. Niin, tästä tulikin mieleeni seuraava ihana asia eli kirjat; kirjat vain ovat niin ihania. Tietenkin ne voi lukea, mutta sen lisäksi useita voi katsella, selailla, tunnustella, fiilistellä, olla hetki eri maailmassa. On minulla monta kirjaa hyllyssäni, joita en ole lukenut, mutta joiden omistamisesta nautin. Onneksi olen kaikille sukulaisille sanonut, että kirjalahja ei mene koskaan hukkaan ja siksi useimmiten vältyn harhalahjoilta ja saan ihania kirjoja (saan minä usein muitakin ihania lahjoa, ei sen puoleen).

Muitakin ihania asioita on elämässäni, mutta jääköön ne toiseen kertaan. Jonnekin seuraavien valitusten välin.

Unennäköä


Viime yönä sain muuten nukuttua hyvin, mutta johonkin aikaan yötä läheisellä tiellä oli menossa jonkinlaiset moottoripyörien kilpa-ajot. Hirmuinen meteli ja vauhti. Toivottavasti ei tullut kolareita. Lapset nukkuivat varsin mainiosti. Muutimme muutama yö sitten nukkumaan alakertaan olohuoneen sohvalle kuumuutta pakoon. Sohvalla on vähän niinkuin retkellä. Jännittävää kaikenkaikkiaan. Ja huomattavasti viileämpää. Minäkin nukahdin lasten kanssa jo yhdeksän maissa ja nukuin puoli seitsemään. Hienot unet.

Mutta se ei ollut varsinainen aiheeni. Vaan se, mitä unta näin. Heräsin ilmeisesti kesken unen niihin moottoripyöriin ja jatkoin samaa unta uudelleen. Näin luulisin. Unessa sain lämpöä ja läheisyyttä, kumppanuutta ja arvostusta. Heräsin hymy huulilla. Onhan se hyvä, että edes unissaan on kaikki hyvin. Voisihan sitä nähdä painajaisiakin.

lauantai 2. heinäkuuta 2011

Liian kivaa ja mansikkakakkua


Tein näin lomanaloituksen kunniaksi mansikkakakkua. Paljon kermaa ja paljon mansikoita, vähän vadelmahilloa makua tuomassa, samoin ripaus kardemummaa sokerikakkupohjassa. Hyvää oli, juuri maisteltiin, ja vielä jäikin. Aika iso kakkuhan se onkin. Riittää varmaan useammalle päivälle, jos syöjiä ei satu enempää paikalle.

Tähän kakkuun ja muihinkin ystävällismielisiin toimiin, joita täällä kotonani teen, liittyy suuri vaara. Jos olen mukava ja teen mukavia asioita, mies luulee, että kaikki on hyvin. Että teen kakunkin hänelle henkilökohtaisena rakkaudenosoituksena. Jos pystyn olemaan hymyilevä ja ystävällinen, mies uskoo kaiken pahan menneen pois. Haluaa läheisyyttä. Puhuu lempeitä sanoja.

Kun minua niin suuresti vaivaa jo pelkkä ajatus siitä, että kaikki olisi olevinaan hyvin, niin selvästikään minä en halua asioiden olevan hyvin. Jos mies on ikävä, inhottava, laiska ja vihainen, juo murheeseensa ja käyttäytyy tökerösti, on minulla huomattavan paljon suurempi syy laittaa peli poikki. Sanoa, että ei enää. Ei enää. Ja näennäisesti kaikki on miehen syytä. Nyt kun näennäisesti asiat ovat paremmin, ja kuitenkin joudun kohta sanomaan, että ei enää. Niin silloin minä olen se syyllinen, minun vikani. Minä en halunnut yrittää. Minä en halunnut onnistua. Tottahan se onkin. Mutta lienee syytä siinäkin, että tilanne pääsi niin pitkälle kuin se pääsi. Luottamus ehti mennä. Kumppanuus ehti mennä. Tulevaisuuden toiveet ehtivät mennä. Tässä parisuhteessa, nimittäin.

perjantai 1. heinäkuuta 2011

Loma...


Yleiseen käytöskoodiin kuuluu olla ihan tosi iloinen siitä, että loma alkaa. Kuuluu laskea päiviä, olla innoissaan, keskustella lomasuunnitelmista ja pähkäillä, että liian lyhyt se loma on kuitenkin. Se on maan tapa. Ja meidän työpaikan tapa. Ja monien kohdalla varmasti ihan totta.

Minua tämä tuleva loma vähän ahdistaa ja ahdistuksen lisäksi mielessä on kaikenlaista haikeutta. Tietenkin loma on lasten kannalta aivan ihana. Tottakai. Puljataan vesissä, syödään jätskiä, nukutaan aamulla pitkään (tai ainakin pidempään kuin kuuteen). Mennään mummulaan. Mutta, mutta. Kaiket päivät kotona vailla sellaisia kiireellisiä asioita, joilla mielensä voi täyttää. Mielihän täyttyy tietenkin itsestään, mutta minkälaisilla ajatuksilla? Tuleeko mitta täyteen? Tuleeko olo niin nihkeäksi, että ei pysty olemaan? Eikö mahdu nahkoihinsa?

Ja vielä se aiemmin puhuttu ikäänkuin jonkinlainen suhde, joka siellä työpaikalla on meneillään. Miten se sujuu, että ei olekaan lähellä sitä ihmistä, jonka kanssa on hyvä olla? Miten sujuu päivät ilman ymmärtävää juttukaveria? Mitä on olla päivät siten, että ei koe olevansa läheinen kenellekään aikuiselle? En tiedä. Sittenhän sen näkee.