tiistai 29. maaliskuuta 2011

Että semmoinen yö


Kävin lasten kanssa nukkumaan yhdeksältä. Edellinen yö oli huono, lapset olivat kellonkäätämisestä sekaisin ja mies ei saanut unta = minäkään en saanut unta, kun hän kuljeskeli, paukutteli ovia, meni portaita ylös ja alas, haki vettä... Tänä yönä nukuin yhdeksästä yhteen, kunnes mies tuli viereen. Heräsin. Mies ei saanut unta, pyöri ja puhisi, kävi vessassa, haki alakerrasta vettä. Sanoin, että antaisi minun nukkua, menisi alakerran sänkyyn. Mies suuttui. Hän ei saa unta ja minä käyn riitelemään. Mies tuli viereen ja jatkoi pyörimistä. Esikoinen heräsi ja halusi viereen (kuten aina). Mies kävi kiukuttelemaan, että milloin hän saa olla äidin vieressä. Komensin miehen pois, otin pojan viereen. Poika nukahti. Mies ei. Mies kävi taas alakerrassa, puhisi ja kääntyili. Kävi vessassa. Ilmeisesti nukahti ja heräsi, oli sekaisin ja kysyi, että kuka kolistelee. Sanoin, että tuuli vain. Mies meni takaisin sänkyyn. Pyöri ja alkoi kuorsata. Minä valvoin. Nousin ylös viideltä, kohta herätän lapset. Meidän tavallinen päivämme alkaa. Mies jää nukkumaan.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Kuinka naista arvostetaan?


Millaista on käytös silloin, kun nainen kokee tulleensa arvostetuksi? Millaista se on silloin, kun nainen kokee tulleensa loukatuksi? Mieheni päivitti facebook-statukseensa eilen kommentin, joka päättyi siihen, että näytänköhän minä illalla hänelle tissejäni vai en. En näyttänyt, en tosiaankaan. Miehen mielestä tisseistä voi hyvin keskustella. Tissit ovat hieno asia. Minun mielestäni tissit ja niiden näyttäminen parisuhteessa ovat aivan yksityinen asia. Ei seinäpäivitysasia.


Millaista käytöstä sitten toivoisin mieheltä, että kokisin tulleeni arvostetuksi? Haluaisin kehuja lastenkasvatuksesta. Siitä miten hyvä äiti olen ja miten hienosti olen lapsia kasvattanut. Ovat omatoimisia ja reippaita, avuliaita ja kekseliäitä, vaikkakin omapäisiä (siitä ei tarvitse kehua...). Haluaisin kuulla, että olen kaunis tai ainakin jonkin kehun jostakin, vaikka vaatteesta tai hajuvedestä. Haluaisin kokea, että mieheni on ylpeä minun työurastani ja koulutuksestani. Että mies pitäisi minua fiksuna ja menestyvänä.


Ehkä joskus joku pitääkin, tämä mies ei pidä...

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Millainen pitäisi olla?


Tänään töissä oli keskustelua siitä, että millainen olen luonteeltani. Kuulemma liian äkkipikainen, liian omapäinen, liian ehtivä, siis liian nopea. Jopa hyökkäävä. Pitäisi kuulemma malttaa kuunnella ja odottaa... Ja tottahan se varmasti onkin. Pitäisi malttaa kuunnella, antaa toisen puhua, olla vain siinä läsnä ja antaa toisen ajatella ääneen kommentoimatta väliin. Ja jos toinen onkin mielestäni väärässä, niin siltikin pitäisi malttaa mielensä ja keskustella rakentavassa hengessä, antaa toisen pitää mielipiteensä ja ehkä olla ilmaisematta omaansa. Tämä tietysti koskee työelämän lisäksi myös yksityiselämää.


Ehkä olen hankala. Ehkä asiat mielestäni pitää tehdä oikein, siis minun tavallani oikein. Työelämässä toki joutuu tekemään paljon kompromisseja, mutta kuinka paljon niitä on pakko tehdä yksityiselämässä? Eikö minunlaisteni olisi parempi ilman parisuhdetta, ihan kaikkien parhaaksi?

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Hyvä päivä


Tänään on ollut hyvä päivä. Olin viime viikon lomalla ja tänään menin taas töihin. Lapset heräsivät hyväntuulisina ennen kellonsoittoa, aamulla ei tullut kiire, kaikki oli paikoillaan ja lapset jäivät hoitoon mielellään. Töissä oli toki kiire, mutta mukava kiire. Tekemisen meininki. Miestäkin näin aamulla, mutta sekään ei ärsyttänyt. Aurinkokin paistoi. Kaikinpuolin onnistunut päivä.


Töissä pomo kyseli kesälomatoiveita. Pitäisi kohta pohtia, että miten lomat sijoitellaan. En sanonut vielä mitään. Jos kesällä onkin tilanne jo ihan toinen, tarvitseeko ottaa lomapäiviä muuttoon? Jännittävää odotusta. Vähän kuin raskaus, pelottaa ja jännittää, mutta on kyllä hirmuisen kivaa. Näinkö sen pitäisi mennä vai olenko outo?

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Kevätsiivouksen murheita


Ryhdyin pesemään ikkunoita. Aurinko paistaa jo niin kauniisti ja ikkunat vain ovat kovin likaiset. Harmaa pimittää auringon minulta. Mutta nyt ne pesen! Hieman haikeutta mielessä, ehkä viimeinen kerta, kun näitä ikkunoita pesen. Kesän korvalla ehkä jo muutamme? Mutta tämä ei ollut se varsinainen murhe, vaan se, että ensimmäisenä menin pesemään miehen huoneesta ikkunan. Lattialla oli papereita hujan hajan, jotain oli taas vaihteeksi etsitty. Keräsin paperit pinoon ja sieltä löytyi minun kirjoittamani kirje. Päiväystä ei ollut, mutta asioista päätellen kuopus oli aika vasta syntynyt, siis reilun pari vuotta sitten. Vuodatin siinä miehelleni murhetta parisuhteemme tilasta; halusin ammattiapua, halusin, että yritetään tosissaan. Mutta ei sitten ilmeisimmin yritetty, kun nyt ollaan tässä?

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Jos on jo päättänyt?


Minusta tuntuu nyt vahvasti siltä, että minä olen jo päättänyt. Siis en ole ollenkaan sillä mielellä, että otanko eron vai en, vaan ainoastaa sillä mielellä, että  millloin. Mies ehkä vaistoaa. En enää juuri riitele, minua ei vain kiinnosta sellainen, kaikki on ihan hälläväliä, koska kohtahan tämä loppuu. Miehen parhaatkaan yritykset eivät saa minua innostumaan. Tänään hän leipoi patonkeja ja toi ulos kahvia, kun olin lasten kanssa leikkimässä. Ei innostanut. Kiitin toki kauniisti, mutta miltään ei tuntunut. Nyt minulla on huono omatunto, että olenko minä nyt laiska, kun en enää haluaisi yrittää? Onko ero nyt sitten minun vikani? En varmasti halua lähteä mihinkään auttajalle (onneksi ei ole ollut puheissakaan). Haluan vain, että tämä loppuu kohtuullisen pian ja kohtuullisen siististi. Uusi lehti elämään.


Mietin niitä syitä, joiden takia haluan erota.



  • En luota miehen sanomisiin yhtään; hän valehtelee, kaunistelee, jättää sanomatta. Isoissa ja pienissä asioissa, erityisesti raha-asioissa. Toisaalta kun sen tietää, niin siihen on oppinut suhtautumaan. Ei enää niin haittaa elämää, kun antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, eikä luota hänelle mitään raha-asioita.

  • Juominen. Useimpina iltoina viikossa. Tämä rassaa eniten. Yleensä ei haasta riitaa humalassa tai sitten olen oppinut väistelemään...

  • Elätettävä oleminen. Mies ei käy töissä, ei opiskele, ole työvoimatoimiston kirjoilla, ei ole sairaslomalla. Haluaisi ehkä olla koti-isä ja hoitaa lapset, mutta en suostu. Minun ja mieheni kasvatusperiaatteet eroavat aikalailla ja toisaalta mies ja lapset koko päivän kotona = jumalaton siivo. En millään jaksaisi töiden jälkeen siivota koko iltaa...

  • Rahankäyttö. Käyttää holtittomasti rahaa, jos sattuu sitä saamaan. Pieniin asioihin pääasiassa, mutta vähillä tuloilla sekin rassaa. Jos jo ostaa ruokaa muutenkin luotolla, niin voisiko ostaa jotain muuta kuin sisäfilettä?

  • Kotityöt. Mies tekee kotitöitä vaihtelevasti. Yleensä ei juuri koskaan siivoa (ei edes vie omia vaatteitaan pyykkiin tai omia likaisia asioitaan pois olohuoneesta), ei pyykkää, ei hoida juoksevia asioita. Laittaa ruokaa kyllä, mutta useimmiten itselleen mieluista, jolloin minä ja lapset jäämme vähemmälle... Joskus innostuu lämmittämään ja hakee puita ilman eri pyyntöä. Hoitaa lapsia välillä, viimeaikoina useammin. Vauva-ajat sain kyllä hoitaa aika itsenäisesti.  Esikoinen oli heräilevä vauva ja siinä vaiheesa mies muutti eri sänkyyn. Koin sen loukkauksena ja hylkäyksenä.


Arki lasten kanssa asettui omiin uomiinsa jo aikaa sitten ja nyt kun mies haluaisi osallistua siihen, minua ei enää kiinnosta. Aamun hässäkässä kun pukee kaksi lasta ja koittaa saada ajoissa hoitoon, että ehtii töihin, niin siinä mies hästäämässä ei kiinnosta. Aiemmin olisi kiinnostanut, mutta kun häntä ei kiinnostanut, niin meidän rutiinimme ovat jo asettuneet. Isompi varsinkin hermostuu, jos miestä näkyy aamulla. Minäkin hermostun. Illalla sama juttu. Lapset alkavat jo päivälliseltä varaamaan, että "äiti nukuttaa". Mies loukkaantuu, mutta minusta lapsia ei kannata huudattaa. Mielelläni nukutan heidät ja käyn itsekin nukkumaan. Vältän samalla illan miehen kanssa...


Olisiko jo kohta aika?

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Naiseudesta


Joskus aiemmin kirjoitin siitä ikäänkuin suhteesta, joka minulla on työpaikalla meneillään. Siitä, joka pitää naiseuttani yllä. Olen sitä miettinut viime päivinä. Suhteessa itsessään ei ole tapahtunut muutoksia suuntaan eikä toiseen, samoilla eväillä jatketaan. Mutta se, että minun naiseuteni roikkuu sen varassa, että ehkä joku on minusta jollakin epämääräisellä tasolla kiinnostunut, on aika pelottavaa. Eikö minun kuitenkin pitäisi ymmärtää olla vailla jotain todellista? Siis vaatia itselleni kuningattaren kohtelua? Ei ehkä tältä mieheltä, mutta joltakulta? Että voisi olla Erittäin Tärkeä Henkilö jollekulle (siis lasteni lisäksi, joille olen tietenkin päivien aurinko).


Saako sitä, mitä tilaa? Siis jos ei itse ymmärrä olla vailla, niin ei mitään saakaan? Eikä ansaitsekaan? Ilmeisimmin olisi parempi olla ilman miehiä. Nauttia vaan omasta seurastaan...

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Sukulaisia vierailulla


Sisko miehineen oli kylässä. Oikein odotettu vierailu. Paras (ja ainoa) siskoni. Saisimme puhua kaikista mieltä kuohuttavista asioista, kertoa iloista ja suruista, toiveista ja ajatuksista. Ihana sisko! Ulkosaunan hämärissä löylyissä.


Mutta mitä tekivät miehet sillä aikaa? Heidän piti katsoa lapsia, vaan kuitenkin keksivät paremmaksi hommaksi juopottelun. Isommalle lapselle pelikonsolin ohjain käteen ja pienempi kai pyöri omiaan jossain. Naiset saunassa, miehet humalassa... Eikö sitä olisi voinut suoda, että ilman huolta voi saunoa ja siskon kanssa puhua? Onko se liikaa vaadittu? En ole ulkomaanmatkoja vailla, en tyttöjen iltoja, en shoppailureissuja. Siskon kanssa olisin rauhassa saunonut. Omalla pihalla.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Kaksi totuutta


Päivitin Facebookin statukseen, että pulkkamäessa käytiin ja sen päälle syötiin laskiaispullat. Se on se yksi totuus.


Toinen totuus on, että mentiin pulkkamäkeen koko perhe, yhdessä. Ehdittiin laskea tovin aikaa ja juoda mustikkasoppaa välipalaksi. Sitten tuli riita, kun minun mielestäni viisivuotiasta ei saa yllyttää hurjailuun, vaan pitää ennemminkin opastaa varovaisuuteen, kun muitakin laskijoita oli. Mies suutahti ja kävi nokittelemaan. Minä suutahdin ja olin hiljaa. Lähdettiin pois. Kaupan kohdalla tuli uusi riita. Minun mielestäni kotona oli ruokaa, miehen mielestä hän saa laittaa mitä haluaa (vaikka pienempi ei sitä suostuisi syömään). Kävin kaupassa, toin mitä mies halusi ja olin yhä hiljaa. Päästiin kotiin. Mies meni laittamaan ruokaa, jäin lasten kanssa ulos. Mies huuteli välillä ovesta kommentteja minun ulkona olemisestani (en osannut olla oikein). Syötiin. Mies lähti mököttämään omaan huoneeseensa. Söin lasten kanssa laskiaispullat.


Kauankohan sitä jaksaa pitää kahta totuutta?

torstai 3. maaliskuuta 2011

Ajatuksia kevään korvalla


Kevät on tulossa. Aurinko paistaa jo päivällä melkolailla lämpimästi, vesipurot lirisevät teillä ja ikkunoiden likaisuus paljastuu. Niinkuin aina keväällä. Tänä keväänä vain tuntuu olevan jotenkin toisin. Mieli halajaa vapaille laitumille. Kevät kun tulee, tekee mieli pakata tavarat ja muuttaa uuteen kotiin. Ostaa uuteen keittiöön uudet, kirkkaat verhot ja keittää kupillinen kahvia. Yksi kupillinen, yhdelle. Tuntuu, että ei millään jaksa tätä jatkuvaa säätämistä, riitelyä, mököttämistä ja eri mieltä olemista. Tai sitä, että toinen ei halua osallistua, ei kantaa vastuuta, ei ottaa osaa. Mutta sitten kuitenkin haluaa, että häntä ei jätetä sivuun. Ja minun syyni on, jos hän kokee, että hänet on syrjäytetty. Kun lapset huutavat, että "äiti nukuttaa", mies ottaa nokkiinsa. Minä kuulemma olen opettanut heille moista.


Miten en jaksaisi kannatella miestä? Huolehta kaikista asioista ja samalla huolehtia hänen hyvästä mielestään. Ettei vaan tulisi paha mieli. Olisi päivä aurinkoinen aina. Koska aina se on minun syyni, kun asiat eivät mene mieleisesti. Silloin kannattaa mököttää.


Ehkä ensimmäinen konkreettinen teko lähdön eteen: hain lapsille uutta hoitopaikkaa työpaikan vierestä.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

Yhteensopivia ja -sopimattomia luonteita?


Aamulla minun hermoni kiristyivät. Lapset olivat jo toppahaalareissaa, minäkin jo talvikengät jalassa. Auton avaimet olivat hukassa. Mies oli käynyt illalla autolla jossakin ja sitten hukannut avaimet. Ei löytynyt, ei. Otin vara-avaimet. Auton ovi ei auennut niillä. Ilmeisesti lukko oli käytön puutteesta jumissa, tavallisesti kun käytän kauko-ohjainta. Ei auennut, ei millään. Hermo alkoi kiristyä, kello kulki, töihin piti joutua. Lopulta laitoin miehen viemään lapsia pulkalla ja menin itse etsimään avaimia. Ja löytyiväthän ne ja minäkin ehdin suunnilleen ajoissa töihin.


Töihin ajellessa mietin, että miten voikaan olla erilainen käsitys siitä, että miten arjen pitäisi sujua. Ei mies ollut millänsäkään. Joskushan sitä saattaa myöhästyä töistä. Voihan tuota vaikka jäädä poiskin, jos ei ovi aukea. Minun mielestäni ei voi. Minun mielestäni tavarat laitetaan suunnilleen ainakin omille paikoilleen, eikä töistä myöhästytä kuin perin juurin tärkeästä syystä. Se ehkä eniten hermostutti, että mies varasti minun aikaani ja minun rutiinejani, eikä ollut edes pahoillaan.