perjantai 8. huhtikuuta 2016

Ensilöyly

Saunominen on ihanaa. Paras hetki saunassa on ensilöyly. Siis se hetki, kun istahdat kuuman ja vielä kuivan saunan lauteille ja heität löylyä. Kiukaasta tuleva kuuma kosteus kietoo sisäänsä ja hellii. Muut löylyt eivät tunnu samalta, kun ilmassa on jo kosteutta.

Joskus menen saunaan sanomatta kenellekään, että se on jo valmis. Istun yksin hiljaa vastaanottamassa ensilöylyn. Heittäydyn selälleni lauteille, nostan jalat ylös ja annan koko päivän kireyksien kadota ensilöylyn syleilyn mukana.

Tiedän, että poikanikin pitää ensilöylystä. Usein pyydän lapset yhtä aikaa saunomaan. Odotan lauteilla, että poika tulee. Hänkin heittäytyy selälleen ja nostaa jalat ylös. Sitten heitän ensilöylyn ja ja se kietoo meidät molemmat. Joskus lapset ovat ihmetelleet, kun kaikissa maissa ei saunota. Miksi ihmeessä, he kysyvät.

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Yksin pärjääminen ja nojan kestävyys

Edelliseen väsymystekstiin vielä pohdinta minun ja J:n parisuhdekiisistä. Tietenkin parisuhteen kriisit saavan aikaan lisäuupumusta. Pään surina, että miten meille käy ja miten tästä jatketaan, on omiaan aiheuttamaan minulle uupumista. Joinakin päivinä, kun on paljon ajateltavaa, en jaksaisi tehdä mitään. Ajattelu vie voimat.

J on tiennyt taudista koko ajan. Aivan alusta asti. En ole sitä mitenkään salannut. Mutta siltikin olen. En kerro oireista, ettei hän huolestuisi. Näytän vain positiivia lehtijuttuja tai tutkimustuloksia. Kerron kaikki lääkärin hyvät sanomiset. Tavallaan haluan säästää J:n siltä mielipahalta, jonka "viallisen vaimon" ottaminen jo lähtökohtaisesti voisi aiheuttaa. Ja ennenkuin kommentoijat taas ehtivät sanomaan, että parisuhteessa ei noin pidä olla, sanon että ei pidäkään ja että se ei ole J:n vika.

Edellisessä avioliitossani ei mies pystynyt käsittelemään diagnoosiani oikein mitenkään. Ehkä olisi tarvittu vastasairastuneiden perheleiri tai jotain, mutta eihän hän olisi sellaiselle varmaankaan lähtenyt. Sairastuminen oli ikäänkuin minun henkilökohtainen tragediani, ei mitään mikä perhettä koskettaisi. Vaikka tilannehan oli tietenkin kaikkea muuta.

Ehkä tästä syystä en osaa nojata J:n tukeen. En pysty luottamaan, että jos nojaan, tuki löytyy, eikä kaaduta molemmat. Nojaan varmaan vasta sitten, kun en muuta voi, vaikka olisi varmasti hyvä harjoitella jo ennen kuin on pakko. Ehkä pitäisi opetella päästämään irti yksin pärjäämisen eetoksesta ja opetella pyytämään apua.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Ihan pian. Kohta.

En usein ole kirjoittanut sairaudestani, koska en koe sen elämääni määrittelevän. Tietenkin taustalla ja alitajuntaisina valintoina. Sairastan siis aaltomaista ms-tautia, lievää sellaista. Diagnoosi on vuodelta 2009, oireita jokunen vuosi jo ennen sitä. Tiedän, että stressi ja sairastelu pahentaa tilannetta ja olenkin koittanut välttää molempia.

Nyt olen huomannut, että olen väsynyt. En pelkästään haukottelevan väsynyt, vaan uupunut. Ei jaksa ryhtyä. MS-taudin uupumusta sanotaan fatiikiksi ja se on suurin työkyvyttömyyseläkkeen syy ms-tautisilla. Tietenkään en myönnä olevani uupunut. En ole yhtään kertaa sanonut lääkärille olevani muuta kuin virkeä, pirteä, innokas ja täynnä voimaa. Vaikken olekaan.

Olen järjestänyt elämääni niin, ettei se väsyttäisi minua. En harrasta mitään säännöllisesti kodin ulkopuolella, kun kuitenkaan en jaksaisi aina lähteä. En tapaa ystäviä tai sukulaisia kuin joskus harvoin. En vain jaksa edes suunnitella tapaamista. Käperryn työn ja kodin väliseen kuplaan. Jaksan vielä ne molemmat, vaikka työtä on mielestäni liikaa jaksamiselleni. Odotan viikonloppuja ja lomapäiviä, loppuviikon lyhempiä päiviä.

Esimies tietää, että sairastan. Olen sanonut, että osaan itse sanoa, kun en jaksa. Mutta osaanko? Nyt olen ärtynyt sekä töissä, että kotona lapsille. Nukkuisin 9-10 tuntia yössä ja silti haukottelen. Väsyn pelkästä ajatuksesta, että rutiineihin tulee muutos. Pärjään, kun päivät seuraavat toisiaan samanlaisina. Toki on parempia päiviä. Metsäretkiä, yllättäen tehtyjä kivoja juttuja, pihatöitä, suursiivouksia. Mutta sitten onkin jo ihan väsähtänyt.

Aaltomaisessa muodossa taudin oireet tulevat ja menevät aaltomaisesti. Minä odotan aina, että kohta tämä loppuu. Kohta on ohi. Kohta jaksan, kohta näen kirkkaasti, kohta muisti toimii taas tavallisesti, kohta taas pääsen portaat ylös ilman, että joka askelmaan pitää keskittyä. Kohta. Ja usein niin käykin. Kohta.

Kohta on kesäloma ja kohta en ole enää uupunut.

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Hihalaudan sileä pinta

Kiertelin tänään naapuripitäjän kirpputoreilla. Hirvittävä määrä tavaraa, parempaa ja huonompaa. Ostin pari pientä kaunista kulhoa ja vanhaan kahviastiastoon pari pullalautasta, kun sattuivat kohdalle. Olisi kai sitä tavaraa ollut ennestäänkin, mutta ei kai näistä haittaakaan ole.

Saunassa illalla muistelin J:lle vanhoja kirpparilöytöjäni. Niinkuin sekin hihalauta, jolla voisi silittää paidan hihan sileäksi, vaan ei tule silitettyä. Lauta kulkee silti muutosta toiseen, koska se on kaunis ja ostin sen opiskeluaikoina nuorena tyttönä uudessa opiskelukaupungissani. Runko patinoitunutta puuta, lauta päällystetty valkaisemattomalla pellavakankaalla, sisällä pehmikkeenä ties mitä. Muistan lautaa katselessani sen uuden edessä ihmettelevän fiiliksen, joka silloin oli. Maailma on avoinna edessäni!

Kohta ehkä pitää miettiä tavarasta luopumista. Vanhasta kodista on tarjous. Ehdollinen kyllä, edellyttää edellisen asunnon myyntiä ensin, mutta tarjous kuitenkin. Vanhassa kodissa on käytännössä lähes kaikki tavarat paikoillaan. Lasten huonekalut ja tavarat on täällä ja vaatteet ja tärkeimmät kirjat, muutama huonekalu, sekalaisia käsityötarvikkeita, mutta muutoin talo on tavaraa täynnä. Ja tämä koti täällä on aivan kaikella tarpeellisella varustettu. On siis yksi omakotitalollinen ylimääräistä. Pitää miettiä, että onko tämä minulle tärkeä, onko sinulle? Ja yhdessä luopua turhasta. Tai rumasta. Tai sellaisesta, jolla ei ole merkitystä. Johon ei liity muistoja.

Ehkä niille mekityksellisille paikka löytyy. Loput kai joutaakin.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Vailla vikaa

Miten sitä niin mielellään ajattelisi, että parisuhteen ongelmat on sen toisen vika. Siis ei minun. Tässä tapauksessa J:n. Kokonaan. Minä olisin viaton pulmunen, puhtoinen. Vailla vikaa. Mutta eihän se niin taida  mennä.

Näennäisesti kriisimme on J:n vika. Mutta mikä ajaa J:n siihen,  että hän kriisiyttää suhteemme? Varmaan J:n omat selvittämättömät elämäntuskat, mutta varmaan osaltaan minä. Miksi J ei koe voivansa selvittää kanssani elämäntuskaansa? Miksi ei tule kainaloon ja pyydä apua? Mitä kaikkea minä tein edesauttaakseni kriisin syntyä? Miksi en ollutkaan sen luottamuksen arvoinen, jonka J olisi tarvinnut?

Sitä todellakin luulee oppineensa jotakin elämässään. Kun alunperinkin valitsee sielunkumppanin, puoliskon, on häviävän pieni mahdollisuus, että suhde kriisiytyy. Vai onko? No  häviävän pienen mahdollisuuden voi estää olemalla hyvä vaimo. Hoitaa osansa kotitöistä ja menoista, antaa toiselle omaa tilaa, on silti lähellä ja vaalii yhteistäkin aikaa. Ei nalkuta joutavista. Vai voiko silti estää? Ei taida voida.

Ihmisten pitäisi olla ehjiä ja kokonaisia, sinut itsensä ja maailman kanssa, jotta parisuhteet välttyisivät kaikilta ristiriidoilta. Minä ainakaan en ole ehjä ja vailla vikaa, eikä ole J:kään. Siispä kipuilemme kriisissämme. Onneksi sentään toistemme lähellä, kosketuksessa. Ehkäpä kasvamme ehjemmiksi.

torstai 3. maaliskuuta 2016

Mykkäkoulua ja rakkautta

Blogi on ollut alusta asti kriisiensetvimistarkoitukseen. Isompien ja pienempinå. Minulla ei ole kovin paljoa ihmisiä, joille voisin puhua, kun asiat painavat mieltä ja kai siinä on se kulissien pystyssä pysymisen ajatuskin. Ja nyt joukko on varmaan entisestään pienentynyt, kun tulee sellainen onnistumisen pakko toisessa avioliitossa.

Mutta tänään on paremmin kuin eilen. Rakastan J:tä hänen puutteistaan huolimatta. Minulla ei ole tarvetta muuttaa häntä toiseksi. Tietenkin parisuhteemme pahin vihollinen eli alkoholinkäyttö on muutosta vailla, mutta J itsessään ei ole. Minun pitää vain oppia tulemaan toimeen asioiden kanssa.

J on usein aika jyrkkä. Ei ehkä tarkoita, mutta ei osaa pehmentää sanomisiaan, eikä ilmaista tunteitaan. Tuiskahdus ja sitten mökötys ja mykkäkoulu ovat J:n tapa reagoida epämieluisiin asioihin. Ei keskustelua eikä kompromissin hakemista. Suu viivalle ja tiukka puhumattomuus. Olen jo oppinut, että on ihan turha silloin hakea kontaktia. J ei pysty. Annan hänen olla aikansa. Ehkä kokeilen kepillä jäätä parin tunnin päästä. Yleensä J itse palautuu tavalliseksi, kunhan on valmis. Alussa hätäännyin näistä mykkäkouluista. Nyt menen tekemään omia juttujani tai leikkimään lasten kanssa. Olen kuin en häntä tarvitsisikaan. Mihinkään. Mököttäkööt.

Asiantuntijat sanovat, että mykkäkoulu riitelytapana voi olla tuhoisaa parisuhteelle. Minusta ei välttämättä. Mykkäkoulu antaa aikaa setviä tunteitaan. Kumpikaan ei sano suutuksissaan asioita, joita ei tarkoita. Lapset eivät joudu kuuntelemaan riitelyä. Sitten kun aikaa on riittävästi kulunut, mykkäkoulu selvitetään kainalossa.

Kyllähän tämä aiheuttaa sen, että jos johonkin oli aie mennä tai jotain oli aie tehdä yhdessä, varon tekemisiäni ja sanomisiani jos J tuntuu kireältä. Koska jos mykkäkoulu pamahtaa päälle, se estää kaiken toiminnan. Koitan suunnilleen kulmakarvojen asennosta lukea, että mitä mieltä J on, että voin myötäillä. Annan usein omista toiveistani periksi ilman että J edes tietää minun olleen jotakin mieltä. Mutta onko sillä omalla mielipiteellä aina niin väliä?

Eilisessä kirjoituksessa mainitun parisuhdekriisin setviminen etenee mielestäni hyvään suuntaan. Eilen yksi mykkäkoulu (minä silläaikaa leikin pienemmän kanssa nukeilla ja pelasin muistipeliä ja sitten katsoin Hercule Poirotin) ja sitten kainalossa minun yksinpuheluni siitä, että miltä minusta tuntuu ja mitä ajattelen. J:n vastaus: silitys ja "rakastan sinua". Eiköhän tästä hyvä tule.

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Arkea ja muutakin

Julkaisin tänään tekstin. Varmaan olin niin vihainen. Minulla ja J:llä on meneillään eräänlainen parisuhdekriisi, mutta ei se taida täällä parantua. Ehkä se ennemminkin parantuu puheella ja kainalolla, jota sitäkin on tehty. Otin siis tekstin pois.

Joskus pitää olla vihainenkin. Joskus viha on ihan hyväksi. Ei voi säilöä kaikkea sisäänsä. Pitää joskus huutaa asiansa kaikkien kuuluviin. Niinkuin tein. Paitsi toisin kuin sen huudon, tämän saa poiskin.

Ja arjen huomio: aurinko paistoi ja räystäästä tippui vettä. Kylvin rairuohon siemeniä ja kissalle ohraa. Kevät tulee.

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Puhetta ja kainaloa

Parisuhdekriisi oli lähellä tätä keskenmenoa odotellessa. Nyt, näin isänpäivänä, se on käynnissä. Keskenmeno ei käynnistynyt omatoimisesti, vaan lääkäri päätti viikolla 12+1, että se käynnistetään. Eilen lauantaina sain sairaalasta ensimmäiset lääkkeet ja huomenna menen saamaan lisää. Lääkärin mukaan näillä viikoilla on jo kohonnut liian runsaan verenvuodon riski ja joudun viettämään päivän siellä hoitohenkilökunnan silmien alla.

Mutta siihen parisuhdekriisiin. Minun kokemukseni oli, että J ei tue minua ja jättää minut yksin. J ei ymmäränyt mitä tehdä, kun mitään ei tapahdu, eikä mihinkään satu. Sitä selvitellessä vähän itkettiin ja oltiin puhumattomia, vähän sanottiin asioita, sitten oltiin paljon kainalossa ja sovittiin. J:kin on päässyt jo tukemaan omasta mielestään, kun alkaa tapahtua. Minulle tarpeellinen tuki on koko ajan tarkoittanut kainaloa ja silityksiä, läsnäoloa ja kuuntelevaa kultaa.

Pelkäsin jo jossakin vaiheessa, että tämä tuen puutteen kokemus jää meidän väliimme. Että kun koen tarvitsevani, en löydä toista ja että se jää kaivamaan. Mutta ymmärsin, että J ei tehnyt sitä siksi, etteikö olisi välittänyt, vaan siksi, ettei osannut. Enkä minä ensin ymmärtänyt neuvoa, että mitä tarvitsen. Puhetta se vain vaati. Ja kainaloa.

lauantai 24. lokakuuta 2015

Riittääkö henkinen kantti?

Olen raskaana raskausviikolla 10+3 ja odotan keskenmenoa. Lääkäri nimittäin totesi ultrassa, että muuten hyvä, mutta sikiö puuttuu. Olen siis tuulimunaraskaana. Ultran ruudulla oli tyhjä ruskuaispussi, sisältö puuttui. Keskenmenon pitäisi alkaa itsekseen 12 viikkoon mennessä. Jos ei ala, aloitetaan lääkkeellinen keskeytys. Elimistölle olisi omatoiminen parempi. Lääkäri kysyi, että kestääkö henkinen kantti odottaa. Sanoin, että kestää. En nyt kuitenkaan ole enää ihan varma.

Luulen, että tämä on toinen keskenmeno tälle vuodelle. Yksi hento punainen viiva raskaustestisä jo aiemmin ja sitten kaksi viikkoa myöhässä tulleet kuukautiset. Olinko edes raskaana? En tiedä. Ehkä olin, ehkä en. Itkin kuitenkin. Ehkä enemmän sitä, että jos tämä olikin vain yhden mahdollisuuden tilaisuus, joka meni ohi. Että olen kykenemätön jo. Liian vanha. Enemmän itkin sitä, kuin mitään kuollutta. J sanoi, että älä itke. Yritetään uudelleen.

Tämän raskauden tilanteen selvittyä itkin myös. Itkin sitä, että en pysty tekemään J:stä isää. Että en saakaan lasta J:n kanssa. Että meistä ei yhdessä tulekaan vanhempia. Mietin, että saako itkeä, kun mitään ei kuollut, kun mitään ei ollut syntynytkään. Saanko itkeä sitten, kun se kaikki valuu verenä pois?

Syyllistän itseäni. Olen monesti ollut kärsimätön äiti. Huutanut lapsille, kun eivät tottele. En ole ainaisen lempeä. Jos siksi minun ei katsota tarvitsevan lisää lapsia? Olen itsekäs, kun haluan vielä lapsen. Olen jo iän puolestä lapsentekoiän ehtoopuolella. Minun kuuluisi olla onnellinen kahdesta ja keskittyä nykyisyyteen. Ei itsekkäät äidit lisää lapsia enää tarvitse. Tiedän, että J:lle riittäisi nykyisyys. Hän on onnellinen tästä perheestä, joka on. Vaikka tukee minua kaikessa ja haluaa yrittää yhteistä, niin onko silti niin tarkoitettu, että jos en osaa onnellinen tästä hetkestä, minut pakotetaan hyväksymään se? En tiedä, ajattelen joskus monimutkaisesti. Jos olisin parempi ihminen, saisin lapsen.

En tiedä, että onko J puhunut kenellekään yrityksestä. Tuskin. En tiedä puhuvatko miehet jostakin, joka ei ole konkreettista. Joka on vain ajatus. Minä puhuin siskolle. Ja senkin, että olen raskaana. Sitten senkin, että odotan keskenmenoa. Sisko kysyi, että vieläkö yritetään. Sanoin etten tiedä. Enkä tiedäkään. Riittääkö henkinen kantti?

sunnuntai 2. elokuuta 2015

Kuulumisia

Sain lukijalta postia, että kuulumisia odotellaan. Täällä uusperheen arkea eletään. Lomalla oltu, mustikoita syöty, mansikoita pakasteltu. Muutamia aiheita on välillä pyörinyt mielessä, joista voisi kirjoittaa, mutta en ole saanut aikaiseksi. Ei kai ole enää semmoista purkautumisen pakkoa.

Exän kanssa lasten asiat on sujuneet suht mallillaan. Tietenkään ei yhäkään maksa elatusmaksuja ja säännöllisen epäsäännöllisesti säätää sovituista tapamisista, mutta siis yllättävän sujuvasti. Kun ei siis kummoisia odota... Kasvatusperiaatteet on yhä erilaiset, enkä halua niistä hänen kanssaan alkaa vänkäämään, kun tiedän ettei se mitään hyödytä ja pelkkä riita tulee. Keskustelen sitten lasten kanssa uusiksi ja perustelen, että miksi minun kantani olisi parempi. Kuten se kerta, kun isompi ilmoitti, että kun peruskoulu on käyty, niin sitten ei ole pakko tehdä mitään. Että voi vaan maata sängyssä ja pelata pelejä. Iskä sanoi.

Huomaan välillä olevani katkera raha-asioista. Minulla on rahaa riittävästi tavalliseen elämään. Toki auto on 13 vuotta vanha, uudet vaatteet katsotaan ensin kierrätyksestä tai tarjouksesta, mutta mistään ei olla paitsi, mitä tarvitaan. Mutta se exä ei maksa niitä elatusmaksuja ja säännönmukaisesti vaatetta häviää lasten siellä ollessa. Ja sitten lapset tuovat kotiin uudet kivat mukit "Iskä osti tuliaiseksi, kun olivat lomala Italiassa." Tai kun lapsi kysyy saunassa, että "Mikä se tryffeli oikein on? Kun iskällä oli tryffelijuustoa ja tryffeli on kuulemma kamalan kallista." Tiedän, että rahasta ei kannata katkeroitua. Se vaan on näin. Vaikka maksan pankille joka kuukausi lainaa, joka ositusta varten piti ottaa ja jonka mies laittoi sileäksi kolmessa kuukaudessa. Ja vaikka elatusvelvollinen isä ei vaan elätä. Ei vaan huvita. Äiti elättää. Tottakai äiti elättää omansa. Äiti on lapsia halutessaan päättänyt ottaa vastuun. Kasvattaa ja elättää. Rakastaa. Rahaahan se vain on.

J:n kanssa menee hyvin. Välillä riidellään, niinkuin muutkin, mutta arki sujuu ilman ponnistusta. Kotityöt tulevat tehdyksi ponnistelematta. Kumpikin tietää mitä tekee. Rahasta ei riidellä milloinkaan. Ostamisen ajatus on samanlainen. Arki soljuu eteenpäin. Iltasuukko aina oikea, jalat peiton alla toistensa lomassa. Vaikka alkuun oli jotenkin vaikeaa päästää irti ajatuksesta, että ei ole enää minun, yksin minun, elämääni, vaan on tämä yhteinen. Laitoin vasta toukokuussa taloni myyntiin. Pidin sitä ajatuksen tasolla pakopaikkana, että jos tämä ei toimikaan tai jos en haluakaan yhteistä. Sitten palaan kotiin. Melkein vuoden. Ja sitten uskoin, että kyllä tämä toimii, enkä palaa. Talo ei ole tietenkään vielä myyty. Käydään siellä välillä lomailemassa ja pihatöissä.

Tuomioistuimen eropäätöksestäkin alkaa olla kaksi vuotta. Koko eroprosessin käynnistymisestä ajatuksen tasolla jo varmaan viisi vuotta. Jälkeenpäin voin vaan todeta, että ei mikään mitä olisin tehnyt toisin, olisi auttanut sitä liittoa pysymään kasassa. Se oli monella tapaa huono liitto. Eräs ystävä ehkä eroaa. Prosessin käynnistys on ilmeisimmin puolison päätös. Nyt hänellä on se epäuskoinen tuskainen olo, johon lohdutuksen sanat eivät yllä. Mutta niin se vaan on, että ero voi olla hyväksi!

lauantai 2. toukokuuta 2015

Ovia sulkeutuu, että toisia voisi aueta?

Hain opiskelupaikkaa työn ohessa tehtäväksi, mutta en päässyt. Jäin kauas varasijoille. Osasin sitä odottaa ja ehkä vähän toivoinkin, mutta yritin kuitenkin. Yksi ystävä sanoi kuultuaan, että Herralla on minun varalleni nyt muita suunnitelmia ensi talveksi. Siksi en päässyt. Ja saattaahan se vaikka olla niinkin.

Nimittäin yllättäen työnantajani suunnittelee sopimuksen irtisanomista. Siis siitä tehtävästä, jota teen toisen organisaation siipien alla. Eivät siis enää haluaisikaan olla yhteistyössä. Ehkä. Minun mielestäni sopimuksen irtisanominen on taloudellisesti järjetön. Teen talolle ns. helppoa rahaa, mutta ilmeisesti muut syyt nyt painavat. Virtaviivaistaminen ja tiivistäminen, rönsyjen katkominen, perustehtävään keskittyminen. Vaikka taloudellisesti ei olekaan syytä. Yt:t kai lisäävät uskottavuutta joka tapauksessa. Mutta siis nyt vielä neuvotellaan ja katsellaan. "Ei pidä tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä.", sanoi isoherra.

Tempoilevaa on toiminta, kun minulla olisi ollut heinäkuun loppuun saakka määräaikainen sopimus ja päättivätkin sitten tammikuussa vakinaistaa. Ja kohta varmaan irtisanovat. Mutta tätähän se on nykyajan työelämä itse kullakin.

En ole vielä hirveän huolissani tulevaisuudesta. Todennäköisesti joku toinen ryhtyy hoitamaan samaa sopimusta ja minulla on hyvä mahdollsuus päästä uudelle vanhana työntekijänä. Olen hoitanut työni hyvin ja saan suositukset. Ja jos ei ryhdykään ja jos en pääsekään, niin kohtuullisten työmatkojen päässä on useita kaupunkeja, joista voisi töitä saada, jos tästä kotikaupungista ei saisikaan. Minulla on usean eri alan koulutuksia, ei vielä liikaa ikää ja kaunis cv. Mutta eihän sitä tiedä siltikään. Ehkä sillä Herralla on joku suunnitelma, jota en tiedä vielä.

Kuitenkin kun ovia sulkeutuu, niin toisia avautuu.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Puhelinmyyjä

Perjantaina tuli kiinteistöverolappu. Se oli väärin. En tiedä miksi, mutta lapussa oli yhä talon omistus 1/2 minulle ja exälle, vaikka lainhuuto on haettu jo 2013 ja minulle tulleen otteen mukaan kirjattu järjestelmään tammikuussa 2014. Ja nyt tulee laput, että yhteinen? Hermo kiristyi aika lailla. J lohdutti, että kyllä valtiollakin virheitä tehdään. Laitetaan oikaisu. Silti hermostuin. Kuin minun omistusoikeuteni omaan kotiini olisi vaakalaudalla. Kuin joku koittaisi riistää minulta kotini. Vaikka virhehän se vain on.

Lähdin perjantairuuhkaan kauppaan tässä samassa kireässä fiiliksessä. Fiilistä ei auttanut, että kaupasta ei löytynyt sitä mitä tarvitsin ja jouduin menemään vielä toisenkin kaupan perjantairuuhkaan. Kaupassa soi sitten puhelin. Siellä oli puhelinmyyjä. Yllättäen puhelinmyyjä pelasti päiväni.

Tykkään lukea lehtiä. Säilyttelen aikakauslehtiä ja luen niitä vuosienkin päästä uudelleen. Olen vähän huono käymään kirjaston lukusalissa ja huono ostamaan irtonumeroita, joten tilaan pätkiä kotiin. Sanomalehdet on kestona, mutta aikakauslehdet vaihtuu. Fiiliksen mukaan.

Viime viikkoina on ollut kevään ja kesän tuntua, joten olen suunnitellut pihanlaittoa. Mitä istuttelisin, mitä laittaisin. Kevät on tuonut ajatuksiin myös mökkeilyn. Meillä on mahdollisuus käyttää J:n äidin mökkiä. Meille näyttäisi tälle kesälle jäävän hoitovastuu ja sehän sopii hyvin. Kävimme vasta mökillä makkaran paistossa lasten kanssa ja ihana auringonpaiste näytti jo melkein kesältä.

Mutta siihen puhelinmyyjään. Puhelinmyyjä oli kohtelias ja miellyttävä, asiakaspalvelija. Ei pelkästään lukenut puhetta paperista. Tunsi tilaushistoriani siinä firmassa ja tiesi, että tilaus yhdestä lehdestä on päättymässä. Hänellä oli minulle mainio tarjous Meidän mökki-lehdestä, joka on tullut minulle joskus aiemminkin pätkänä. Sanoin heti, että kyllä kiitos, tilaan mielelläni. Mukaan sai pari numeroa jotakin muutakin ja kun vaihtoehdoissa oli Viherpiha, niin kysyinkin, että milläs hintaa sitä saisi tilata. Heti löytyi sillekin tarjous. Ja niin kaupan perjantairuuhkassa olinkin fiilistellyt itseni mökille ja kädet multaan kukkien keskelle. Ei kiukuttanut yhtään.

lauantai 21. helmikuuta 2015

Isä, lapset ja tärkeät menot

Yllättävän kauan isäviikonloput ovat onnistuneet sovitusti. Joskin nyt on ollut muutama kerta, että exän avovaimo on ottanut lapset vastaan viedessäni, kun ex "tulee myöhemmin illalla". Ilmeisesti töissä tai jossain muussa vastaavassa. Enkä exää välitä nähdäkään, yhtään sanaa ei minulle lapsia viedessäni sano. Minä sanon, että onko jompikumpi ollut kipeänä ja jos jotain erityistä on pakattu mukaan. Mutta ex ei vastaa. Uusi rouva sen sijaan on mukava. Kertoilee viikonloppusuunnitelmia, puhelee edellisistä viikonlopuista.

Mutta nyt piti olla isäviikonloppu. Parillisten viikkojen viikonloppu. Ihan tavallinen. Ei mitään erityistä. Paitsi sitten torstaina tulee tekstiviesti, että heillä on perjantaina menoja. Jos vaikka lauantaina? Isäviikonlopun viettoon on matkaa talvikelillä 2,5 tuntia suuntaansa. Mielestäni näin pienille lapsille kahden yön reissu tällä matkalla on aika minimi. Muuten viikonloppu menee autossa. Nytkin saan sunnuntaina väsyneet lapset. Päästään perjantaisin lähtemään aina jo yhden maissa, joten ollaan perillä ihan hyvissä ajoin. Ja minäkin kotona ennen yötä. Kahvitauolla reissu on helposti melkein kuusi tuntia.

Vastasin, että en tuo lauantaina. Jätetään tämä viikonloppu väliin. Ja että muutoksista soisi ilmoitettavan aiemmin kuin edellisenä päivänä. Siitä tietenkin ex veti porot sieraimiin ja antoi ymmärtää, että olen empatiakyvytön. Siis kun en ole hänelle empaattinen, enkä ymmärrä hänen menojensa tärkeyttä. Mitä tärkeämpää hänellä voi olla koko viikolla, kuin että omat lapset ovat tulossa?!  Ex laittoi vielä, että katsellaan seuraavaa tapaamista sitten myöhemmin. Tarkoittaako se, että seuraavaa parillista harkitaan vai mitä?

Kerroin lapsille, että ei tulekaan isäviikonlopua. Isälle ei sovikaan. Pienempi itkemään, isompi sanoi, että isä ei taida rakastaa meitä.

torstai 12. helmikuuta 2015

Neljä vuotta

Aloitin blogin 12. helmikuuta 2011. Neljä vuotta sitten. Lapset olivat niin pieniä ja minulla oli niin paha olla. Jos en olisi kirjoittanut ylös niitä vuosia, en enää muistaisi. En lue enää juuri koskaan vanhoja tekstejä, paitsi minun ja J:n yhteisiä. Haluan unohtaa ne vuodet.

Tänään töissä naurettiin kahvitunnilla monta kertaa. Olen töissä ikäänkuin ostopalvelunaisena toisen organisaation sisällä. Sen organisaation johtaja oli kanssamme tänään kahvilla. Niin lämmin tunnelma. Reilu. Asiat puhutaan auki ja sitten eteenpäin. Neljä vuotta sitten? Ajoittain hyvää, mutta matkan varrella paljon muutakin.

Hain töiden jälkeen pienemmän päiväkodista. Jonkun toisen lapsi itki suuria kyyneleitä. Potki ja sanoi ettei lähde. Kunnon kiukku, niinkuin pikkuisilla saattaa olla. Omani juoksi kädet levällään syliini. "Äiti! Mennään kotiin!" Miten paljon lapsetkin ehtivät nähdä. Toisilleen puhumattomia vanhempia. Riitoja. Levottomasti nukuttuja öitä. Turvan hakemista äidistä. Ja nyt. Aikuisten läheisyys huokuu lapsiinkin rauhaa. Kenenkään ei tarvitse kiukutella. Tottakai välillä, jokainen, mutta kokonaisuudessaan paljon rauhaa.

Ja minä. Neljä vuotta sitten niin yksin ja pahoilla mielin. En halua edes lukea enää sitä kaikkea ja ottaa niitä aikoja auki taas. Nyt minulla on J. Tuossa vieressäni nytkin. Laittoi tulet uuniin. Silittää välillä kättäni. On lähellä ja läsnä, vaikka ei aina paljon siitä puhu. Ottaa pikkuiseni kainaloon sohvannurkkaan. Auttaa isompaa aamutoimissaan. Kiertää yöksi kätensä ympärilleni ja pitää minusta huolta.

Neljä vuotta.

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Opiskellakin voisi

Täytin hakupaperit täydennyskoulutukseen. Vuosi, puolitoista työn ohessa. En varmaan pääse, pisteitä tuli aika huonosti, mutta en ole siitä pahoillani. Täytin paperit ihan ajallaan ja pyysin tarvittavat todistukset hyvissä ajoin. Kuten arvasinkin, todistuksia ei ruvennut kuulumaan. Hektisessä työelämässä jonkun todistuspyyntö on liikaa sen muunkin päälle. Tiedän sen. Tein sitten luovan ratkaisun niiden puuttuvien todistusten suhteen. Voi olla, että ei mene läpi.

Mietin, että enkö oikeasti halunnutkaan koulutukseen, kun en enempää ponnistellut niiden todistusten eteen. Kun en ollut pahoillani vähistä pisteistä. Eikö minulla ollutkaan halua? Miksi hain? Pakko ei olisi ollut. Koulutus kyllä auttaa työssä ja tuo vähän lisää palkkaa, mutta pakollinen se ei ole. Riittääkö motivaatio, jos silti pääsenkin?

Oli aikoja, jolloin kaikki energia meni suoriutumiseen päivästä toiseen. Ei jaksanut muuta. Ei ehtinytkään. Kantoi puut, pesi pyykit, teki lumityöt, laittoi ruuat, hoiti lapset, kävi kaupassa. Nyt ehtii lukemaan, ompelemaan. Katsomaan brittisarjoja televisiosta. Nyppimään kukista kuivia. Tänä keväänä ehtii ja jaksaa laittaa siemeniäkin itämään, jos haluaa. Opiskellakin voisi, jos sattuisi pääsemään, mutta pakko ei ole.