sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Läsnä vain toisillemme

Vietimme viikonloppuna J:n kanssa parisuhdehetken. Pikkuinen oli sen aikaa mummolla hoidossa ja isot lapset isällään. Ennen pikkuisen syntymää sovimme, että parisuhdettakin hoidetaan. Että ollaan välillä läsnä vain toisillemme. Vain kaksin.

Kyllähän lapsiperhearjessakin saa kahdenkeskisiä hetkiä, mutta kuitenkin toinen korva kuuntelee koko ajan, että mikä on tilanne pienellä tai isommilla. Ei se ole sitä läsnä olemista, jota parisuhdekin kaipaa. Että voi aivan rauhassa tuijotella toisen silmiin ja sanoa sanoja, joita tarvitsee kuulla, että arjessa jaksaa. Kävimme syömässä ja omassa saunassa saunomassa. Istuimme vierekkäin lauteilla, lämpimässä ja lähekkäin. Juttelimme.

Muistan liiankin hyvin aiemmasta liitosta, että kahdenkeskisiä hetkiä ei ollut. Ei järjestetty, kun ei haluttu järjestää. Ei koettu tärkeäksi. Ei kai ollut sanottavaa. Vai ei ollut rohkeutta kohdata? En tiedä, enkä muista. Nyt kuitenkin haluan tietää ja muistaa, mitä tässä suhteessa tapahtuu.

Mummo ja pappa hoitivat pikkuista mielellään sen aikaa. Itse asiassa mummo sitä ehdotti. Kaikki meni hyvin, sekä pikkuisella että minulla ja J:llä. Otamme uuden hetken myöhemmin.


sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Enemmän yksi

Pikkuinen nukkuu pikkuiseksi varsin hyvin. Nukahtaa illalla yleensä kohtuullisessa ajassa ilman itkua ja herää syömään siinä kolme kertaa yössä. Aamu alkaa kuuden-seitsemän aikaan. Mutta niiltä öiltä, jolloin nukkuminen on huonompaa, kertyy univelkaa, jota ei kurota umpeen näinä parempina öinä. Ehkä sekin vaikuttaa, kun enää ei ole niin nuori. Eikä ole J myöskään.

Väsyneenä on vähän sumussa. Pikkuisen hidas, pikkuisen ymmärtämätön, pikkuisen lyhytpinnainen, pikkuisen epäsosiaalinen. J on väsyneenä erittäin lyhytpinnainen. Välillä tahtoo tulla erimielisyyksiä. Vaikka väsyneinä aamuina sovitaan, että ei riidellä tänään, koitetaan jaksaa. Niin silti sitten riidelläänkin. Sovitaankin tietysti, mutta väsyneenä kyyneleetkin valuvat niin herkästi. Tuntuu kurjalta.

Silti yhteinen lapsi on vahvistanut parisuhdetta. Ollaan jotenkin enemmän yhdessä, enemmän yksi. Isot lapsetkin ovat jotenkin enemmän meidän, vaikka biologisesti ovatkin vain minun. Perhe on jotenkin tiukemmin kuin ennen.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Nyt on hyvä

Terveisiä täältä vauvaperheestä. Vauva syntyi hieman laskettua aikaa myöhemmin. Pienten alkukangertelujen jälkeen kaikki hyvin. Syö ja nukkuu, tuhisee tyytyväisenä. Ei paljon itke, mutta ilmeisimmin näin pienet eivät juuri itkekään, jos perustarpeet (ruoka, kuiva vaippa, lämpötila, läheisyys) on tyydytetty, eikä mihinkään satu. Kyllähän se itkunkin aika tulee.

J on niin onnellinen. Hymyilee onnellisen miehen hymyä ja ylpeyttä äänessään kertoo pojastaan. Silittää pojan päätä, ottaa syliin, hoitaa lempeästi miehen käsillään. Silittää ohimennen minuakin, laittaa yöllä käden ympäri ja tulee ihan kiinni.

Nyt on hyvä.

tiistai 15. marraskuuta 2016

Kissamainen vastaanotto?

Jäin viime viikolla äitiyslomalle. Vointi on hyvä. Jaksan tehdä kaikenlaista. Tuntuu se kaikenlainen olevan siivousta ja pyykkäystä, epämääräisten kertyneiden kasojen selvittelyä, vauvan tuloon valmistautumista. Kaikenlaista on ostettu käytettynä, jotain uuttakin ja jotain löytyi isommilta lapsilta säästettynä. Melkein kaikki tavaroiden puolesta on valmiina pienen tulla.

Toinen asia valmiudessaan on muu perhe. Isommat lapset ovat vähän sekavin miettein. Toisaalta niin jännittävää ja mukavaa, että pieni tulee. "Saanko auttaa hoitamaan? Säästetään nämä lelut pikkuiselle, että voi leikkiä, kunhan kasvaa isommaksi. Ihanaa, äiti, kun olet nyt kotona." Ja toisaalta ahdistavaa. "Ehditkö sitten äiti halata meitä ollenkaan? Kuka sitten sanoo hyvät yöt?"

J on sekavin miettein tulossa isäksi. Pelottaa ja jännittää, toisaalta on niin hyvä olo. Tuntuu, että kaikki on oikein ja silti ei tiedä yhtään, että miten olisi oikein. J silittää mahaani ja tuntee pienen potkut. Oman lapsensa. Niin turvallista, että lapsi on siellä mahassa, eikä siinä vieressä. Ja kohta on.

Minua mietityttää käytännön asiat. Kuinka imetys sujuu. Kuinka jaksan valvoa. Kuinka pieni nukkuu. Kunhan ei olisi sairas. Kuinka muut saavat nukkua, jos pieni itkee paljon. Onko koko perhe kohta täynnä väsyneitä ja kiukkuisia. Tuleeko siksi ihan turhaa riitaa. Ja yksi asia näin uusperheessä: miten isompien käynnit isällään jatkossa onnistuvat. Nythän minä olen vienyt ja isä tuonut pois tapaamisviikonloppuina. Riitelyllä saatiin sellainen järjestely, kun hänen mielestään minun olisi pitänyt maksaa lasten kyydeistä. Epäilen, että ilman riitaa ei saada sovittua mitään, mutta joka tapauksessa minusta ei ole vähään aikaan viejäksi. Eikä maksajaksikaan.

Kissa sen sijaan on tähän asti ottanut odotuksen hyvin rauhallisesti. Tutkii kiinnostuneena uusia tavaroita, tulee viereen nukkumaan, on niinkuin ennenkin. Saa nähdä millaisen kissamaisen vastaanoton pikkuinen saa.

lauantai 5. marraskuuta 2016

Äitinä olo

Lapsen saaminen näin kypsällä iällä on yhtä aikaa jännittävää kuin esikoisen saaminen ja yhtä aikaa tuttua ja levollista. Lapsen syntymään liittyvät valmistelut ovat rauhallisempia kuin ensimmäistä kertaa äidiksi tullessa. Tietää jo, että perustarpeista se lähtee: ruokaa, unta ja puhtautta. Niillä pärjää ensimmäiset viikot varsin hyvin. Kaikenlaistahan ne markkinamiehet myy ja joistakin jutuista voi olla iloakin, mutta ehtii nekin. Toisaalta oman kehon kuuntelu ja pienen potkut, kääntyilyt ja hikka ovat jännittäviä kuin ensikertalaisella.

Olen miettinyt, että millaista äitinä olo on tällä kertaa pienelle. Hoitaako ja kasvattaako pientä eritavalla kuin isompia? Onko rauhallisempi ja levollisempi nyt? Vai väsyykö enemmän ja on kireä kaikille? Toistaako samat virheet vai onko oppinut jotain? Osaako antaa lapsen isälle tilaa omaan isyyteensä vai omiiko pienen omakseen? Joko nyt ymmärtää, että ei aina ole oikeaa ja väärää, vaan erilaisia tapoja?

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Kultaiset koivut

Sattuneesta syystä yritän välillä makailla sängyssä myös keskellä päivää. Maatessa ikkunasta näkyy taivasta ja koivunlatvoja, katulamppu ja sähköjohdot matkalla pylväästä toiseen. Johdoilla juoksee usein oravia. Kaksi, joskus kolmekin peräkkäin. Joskus ne samat oravat kisailevat makuhuoneen ikkunan edessä olevassa männyssä, mutta mänty ei näy tässä maatessa.

Tänään taivas on aivan sininen. Ei yhtään sumea, vaan kirkas. Koivunlatvoihin paistaa aurinko ja ne ovat kultaiset. Siis keltaiset, mutta valo saa näyttämään ne kullanvärisiltä. Aivan loistavan kaunis näky. Joinakin päivinä tieltä kuuluu hiljaa ajavan auton ääni. Ja kohta uudelleen. Jos kurkistan, näen saman autokoulun auton. Meidän rauhallinen tiemme on vamaankin ensikertalaisten lenkin varrella. Tänään sunnuntaina ei autoja juuri mene.

Lapset tulivat juuri sisälle pyöräilemästä. Posket olivat punaiset, kuulemma tuntuu jo melkein talvelta. Oli raikasta, aurinkoista ja ihanaa. Minä makaan tässä sängllä ja pienin potkii mahassa. Ei yhtään hullumpi sunnuntai.

perjantai 23. syyskuuta 2016

Pikkuisen sydänäänet

Aika ajoin mietin tätä blogia. Että kirjoittaisiko jotain. Joskus asiat tuntuu suurilta ja pelottaviltakin ja siksi ei voi niistä kirjoittaa ja juuri siksi ei voi kirjoittaa mistään yhtään pienemmästäkään. On vain hiljaa.

Se suuri asia on tulossa oleva vauva. Nyt jo hyvinkin tulossa, laskettu aika joulukuussa. Maha on muuttunut ei enää niin pieneksi kummuksi. Aika suureksi. Potkut tuntuvat jykeviltä ja teräviltä.

Raskauden alussa pelkäsin keskenmenoa. Johtui tietysti siitä edellisestä. Vaikka ultrassa kaikki oli hyvin, pelkäsin että pieni alku kuolee. Että seuraavalla kerralla lääkäri taas sanoo, että ei täällä ole mitään elävää. Riitelin J:n kanssa enemmän kuin koskaan. J pelkäsi isäksi tulemista. Pelkää vieläkin, mutta ei ehkä enää samalla tavalla. Luulen, että J:lle isyys oli jotenkin abstrakti ja tuntematon voitettava taistelu, jota ei uskaltanut edes aloittaa. J riiteli kanssani enemmän kuin koskaan. Pelkäsin, että suhde ei kestä. Itketti.

Mutta sitten neuvolassa pikkuisen sydänäänet, joita J oli mukana kuuntelemassa. Oma pikkuinen. Ei enää niin pelottava. Ja minulle tuntuvat pienet potkut. Äiti älä huolehdi, täällä olen. Elossa.

Nyt tämä perhe on asettunut seesteiseen odotuksen tilaan. Enää ei riidellä. Ollaan lähekkäin.

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Ensilöyly

Saunominen on ihanaa. Paras hetki saunassa on ensilöyly. Siis se hetki, kun istahdat kuuman ja vielä kuivan saunan lauteille ja heität löylyä. Kiukaasta tuleva kuuma kosteus kietoo sisäänsä ja hellii. Muut löylyt eivät tunnu samalta, kun ilmassa on jo kosteutta.

Joskus menen saunaan sanomatta kenellekään, että se on jo valmis. Istun yksin hiljaa vastaanottamassa ensilöylyn. Heittäydyn selälleni lauteille, nostan jalat ylös ja annan koko päivän kireyksien kadota ensilöylyn syleilyn mukana.

Tiedän, että poikanikin pitää ensilöylystä. Usein pyydän lapset yhtä aikaa saunomaan. Odotan lauteilla, että poika tulee. Hänkin heittäytyy selälleen ja nostaa jalat ylös. Sitten heitän ensilöylyn ja ja se kietoo meidät molemmat. Joskus lapset ovat ihmetelleet, kun kaikissa maissa ei saunota. Miksi ihmeessä, he kysyvät.

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Yksin pärjääminen ja nojan kestävyys

Edelliseen väsymystekstiin vielä pohdinta minun ja J:n parisuhdekiisistä. Tietenkin parisuhteen kriisit saavan aikaan lisäuupumusta. Pään surina, että miten meille käy ja miten tästä jatketaan, on omiaan aiheuttamaan minulle uupumista. Joinakin päivinä, kun on paljon ajateltavaa, en jaksaisi tehdä mitään. Ajattelu vie voimat.

J on tiennyt taudista koko ajan. Aivan alusta asti. En ole sitä mitenkään salannut. Mutta siltikin olen. En kerro oireista, ettei hän huolestuisi. Näytän vain positiivia lehtijuttuja tai tutkimustuloksia. Kerron kaikki lääkärin hyvät sanomiset. Tavallaan haluan säästää J:n siltä mielipahalta, jonka "viallisen vaimon" ottaminen jo lähtökohtaisesti voisi aiheuttaa. Ja ennenkuin kommentoijat taas ehtivät sanomaan, että parisuhteessa ei noin pidä olla, sanon että ei pidäkään ja että se ei ole J:n vika.

Edellisessä avioliitossani ei mies pystynyt käsittelemään diagnoosiani oikein mitenkään. Ehkä olisi tarvittu vastasairastuneiden perheleiri tai jotain, mutta eihän hän olisi sellaiselle varmaankaan lähtenyt. Sairastuminen oli ikäänkuin minun henkilökohtainen tragediani, ei mitään mikä perhettä koskettaisi. Vaikka tilannehan oli tietenkin kaikkea muuta.

Ehkä tästä syystä en osaa nojata J:n tukeen. En pysty luottamaan, että jos nojaan, tuki löytyy, eikä kaaduta molemmat. Nojaan varmaan vasta sitten, kun en muuta voi, vaikka olisi varmasti hyvä harjoitella jo ennen kuin on pakko. Ehkä pitäisi opetella päästämään irti yksin pärjäämisen eetoksesta ja opetella pyytämään apua.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Ihan pian. Kohta.

En usein ole kirjoittanut sairaudestani, koska en koe sen elämääni määrittelevän. Tietenkin taustalla ja alitajuntaisina valintoina. Sairastan siis aaltomaista ms-tautia, lievää sellaista. Diagnoosi on vuodelta 2009, oireita jokunen vuosi jo ennen sitä. Tiedän, että stressi ja sairastelu pahentaa tilannetta ja olenkin koittanut välttää molempia.

Nyt olen huomannut, että olen väsynyt. En pelkästään haukottelevan väsynyt, vaan uupunut. Ei jaksa ryhtyä. MS-taudin uupumusta sanotaan fatiikiksi ja se on suurin työkyvyttömyyseläkkeen syy ms-tautisilla. Tietenkään en myönnä olevani uupunut. En ole yhtään kertaa sanonut lääkärille olevani muuta kuin virkeä, pirteä, innokas ja täynnä voimaa. Vaikken olekaan.

Olen järjestänyt elämääni niin, ettei se väsyttäisi minua. En harrasta mitään säännöllisesti kodin ulkopuolella, kun kuitenkaan en jaksaisi aina lähteä. En tapaa ystäviä tai sukulaisia kuin joskus harvoin. En vain jaksa edes suunnitella tapaamista. Käperryn työn ja kodin väliseen kuplaan. Jaksan vielä ne molemmat, vaikka työtä on mielestäni liikaa jaksamiselleni. Odotan viikonloppuja ja lomapäiviä, loppuviikon lyhempiä päiviä.

Esimies tietää, että sairastan. Olen sanonut, että osaan itse sanoa, kun en jaksa. Mutta osaanko? Nyt olen ärtynyt sekä töissä, että kotona lapsille. Nukkuisin 9-10 tuntia yössä ja silti haukottelen. Väsyn pelkästä ajatuksesta, että rutiineihin tulee muutos. Pärjään, kun päivät seuraavat toisiaan samanlaisina. Toki on parempia päiviä. Metsäretkiä, yllättäen tehtyjä kivoja juttuja, pihatöitä, suursiivouksia. Mutta sitten onkin jo ihan väsähtänyt.

Aaltomaisessa muodossa taudin oireet tulevat ja menevät aaltomaisesti. Minä odotan aina, että kohta tämä loppuu. Kohta on ohi. Kohta jaksan, kohta näen kirkkaasti, kohta muisti toimii taas tavallisesti, kohta taas pääsen portaat ylös ilman, että joka askelmaan pitää keskittyä. Kohta. Ja usein niin käykin. Kohta.

Kohta on kesäloma ja kohta en ole enää uupunut.

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Hihalaudan sileä pinta

Kiertelin tänään naapuripitäjän kirpputoreilla. Hirvittävä määrä tavaraa, parempaa ja huonompaa. Ostin pari pientä kaunista kulhoa ja vanhaan kahviastiastoon pari pullalautasta, kun sattuivat kohdalle. Olisi kai sitä tavaraa ollut ennestäänkin, mutta ei kai näistä haittaakaan ole.

Saunassa illalla muistelin J:lle vanhoja kirpparilöytöjäni. Niinkuin sekin hihalauta, jolla voisi silittää paidan hihan sileäksi, vaan ei tule silitettyä. Lauta kulkee silti muutosta toiseen, koska se on kaunis ja ostin sen opiskeluaikoina nuorena tyttönä uudessa opiskelukaupungissani. Runko patinoitunutta puuta, lauta päällystetty valkaisemattomalla pellavakankaalla, sisällä pehmikkeenä ties mitä. Muistan lautaa katselessani sen uuden edessä ihmettelevän fiiliksen, joka silloin oli. Maailma on avoinna edessäni!

Kohta ehkä pitää miettiä tavarasta luopumista. Vanhasta kodista on tarjous. Ehdollinen kyllä, edellyttää edellisen asunnon myyntiä ensin, mutta tarjous kuitenkin. Vanhassa kodissa on käytännössä lähes kaikki tavarat paikoillaan. Lasten huonekalut ja tavarat on täällä ja vaatteet ja tärkeimmät kirjat, muutama huonekalu, sekalaisia käsityötarvikkeita, mutta muutoin talo on tavaraa täynnä. Ja tämä koti täällä on aivan kaikella tarpeellisella varustettu. On siis yksi omakotitalollinen ylimääräistä. Pitää miettiä, että onko tämä minulle tärkeä, onko sinulle? Ja yhdessä luopua turhasta. Tai rumasta. Tai sellaisesta, jolla ei ole merkitystä. Johon ei liity muistoja.

Ehkä niille mekityksellisille paikka löytyy. Loput kai joutaakin.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Vailla vikaa

Miten sitä niin mielellään ajattelisi, että parisuhteen ongelmat on sen toisen vika. Siis ei minun. Tässä tapauksessa J:n. Kokonaan. Minä olisin viaton pulmunen, puhtoinen. Vailla vikaa. Mutta eihän se niin taida  mennä.

Näennäisesti kriisimme on J:n vika. Mutta mikä ajaa J:n siihen,  että hän kriisiyttää suhteemme? Varmaan J:n omat selvittämättömät elämäntuskat, mutta varmaan osaltaan minä. Miksi J ei koe voivansa selvittää kanssani elämäntuskaansa? Miksi ei tule kainaloon ja pyydä apua? Mitä kaikkea minä tein edesauttaakseni kriisin syntyä? Miksi en ollutkaan sen luottamuksen arvoinen, jonka J olisi tarvinnut?

Sitä todellakin luulee oppineensa jotakin elämässään. Kun alunperinkin valitsee sielunkumppanin, puoliskon, on häviävän pieni mahdollisuus, että suhde kriisiytyy. Vai onko? No  häviävän pienen mahdollisuuden voi estää olemalla hyvä vaimo. Hoitaa osansa kotitöistä ja menoista, antaa toiselle omaa tilaa, on silti lähellä ja vaalii yhteistäkin aikaa. Ei nalkuta joutavista. Vai voiko silti estää? Ei taida voida.

Ihmisten pitäisi olla ehjiä ja kokonaisia, sinut itsensä ja maailman kanssa, jotta parisuhteet välttyisivät kaikilta ristiriidoilta. Minä ainakaan en ole ehjä ja vailla vikaa, eikä ole J:kään. Siispä kipuilemme kriisissämme. Onneksi sentään toistemme lähellä, kosketuksessa. Ehkäpä kasvamme ehjemmiksi.

torstai 3. maaliskuuta 2016

Mykkäkoulua ja rakkautta

Blogi on ollut alusta asti kriisiensetvimistarkoitukseen. Isompien ja pienempinå. Minulla ei ole kovin paljoa ihmisiä, joille voisin puhua, kun asiat painavat mieltä ja kai siinä on se kulissien pystyssä pysymisen ajatuskin. Ja nyt joukko on varmaan entisestään pienentynyt, kun tulee sellainen onnistumisen pakko toisessa avioliitossa.

Mutta tänään on paremmin kuin eilen. Rakastan J:tä hänen puutteistaan huolimatta. Minulla ei ole tarvetta muuttaa häntä toiseksi. Tietenkin parisuhteemme pahin vihollinen eli alkoholinkäyttö on muutosta vailla, mutta J itsessään ei ole. Minun pitää vain oppia tulemaan toimeen asioiden kanssa.

J on usein aika jyrkkä. Ei ehkä tarkoita, mutta ei osaa pehmentää sanomisiaan, eikä ilmaista tunteitaan. Tuiskahdus ja sitten mökötys ja mykkäkoulu ovat J:n tapa reagoida epämieluisiin asioihin. Ei keskustelua eikä kompromissin hakemista. Suu viivalle ja tiukka puhumattomuus. Olen jo oppinut, että on ihan turha silloin hakea kontaktia. J ei pysty. Annan hänen olla aikansa. Ehkä kokeilen kepillä jäätä parin tunnin päästä. Yleensä J itse palautuu tavalliseksi, kunhan on valmis. Alussa hätäännyin näistä mykkäkouluista. Nyt menen tekemään omia juttujani tai leikkimään lasten kanssa. Olen kuin en häntä tarvitsisikaan. Mihinkään. Mököttäkööt.

Asiantuntijat sanovat, että mykkäkoulu riitelytapana voi olla tuhoisaa parisuhteelle. Minusta ei välttämättä. Mykkäkoulu antaa aikaa setviä tunteitaan. Kumpikaan ei sano suutuksissaan asioita, joita ei tarkoita. Lapset eivät joudu kuuntelemaan riitelyä. Sitten kun aikaa on riittävästi kulunut, mykkäkoulu selvitetään kainalossa.

Kyllähän tämä aiheuttaa sen, että jos johonkin oli aie mennä tai jotain oli aie tehdä yhdessä, varon tekemisiäni ja sanomisiani jos J tuntuu kireältä. Koska jos mykkäkoulu pamahtaa päälle, se estää kaiken toiminnan. Koitan suunnilleen kulmakarvojen asennosta lukea, että mitä mieltä J on, että voin myötäillä. Annan usein omista toiveistani periksi ilman että J edes tietää minun olleen jotakin mieltä. Mutta onko sillä omalla mielipiteellä aina niin väliä?

Eilisessä kirjoituksessa mainitun parisuhdekriisin setviminen etenee mielestäni hyvään suuntaan. Eilen yksi mykkäkoulu (minä silläaikaa leikin pienemmän kanssa nukeilla ja pelasin muistipeliä ja sitten katsoin Hercule Poirotin) ja sitten kainalossa minun yksinpuheluni siitä, että miltä minusta tuntuu ja mitä ajattelen. J:n vastaus: silitys ja "rakastan sinua". Eiköhän tästä hyvä tule.

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Arkea ja muutakin

Julkaisin tänään tekstin. Varmaan olin niin vihainen. Minulla ja J:llä on meneillään eräänlainen parisuhdekriisi, mutta ei se taida täällä parantua. Ehkä se ennemminkin parantuu puheella ja kainalolla, jota sitäkin on tehty. Otin siis tekstin pois.

Joskus pitää olla vihainenkin. Joskus viha on ihan hyväksi. Ei voi säilöä kaikkea sisäänsä. Pitää joskus huutaa asiansa kaikkien kuuluviin. Niinkuin tein. Paitsi toisin kuin sen huudon, tämän saa poiskin.

Ja arjen huomio: aurinko paistoi ja räystäästä tippui vettä. Kylvin rairuohon siemeniä ja kissalle ohraa. Kevät tulee.

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Puhetta ja kainaloa

Parisuhdekriisi oli lähellä tätä keskenmenoa odotellessa. Nyt, näin isänpäivänä, se on käynnissä. Keskenmeno ei käynnistynyt omatoimisesti, vaan lääkäri päätti viikolla 12+1, että se käynnistetään. Eilen lauantaina sain sairaalasta ensimmäiset lääkkeet ja huomenna menen saamaan lisää. Lääkärin mukaan näillä viikoilla on jo kohonnut liian runsaan verenvuodon riski ja joudun viettämään päivän siellä hoitohenkilökunnan silmien alla.

Mutta siihen parisuhdekriisiin. Minun kokemukseni oli, että J ei tue minua ja jättää minut yksin. J ei ymmäränyt mitä tehdä, kun mitään ei tapahdu, eikä mihinkään satu. Sitä selvitellessä vähän itkettiin ja oltiin puhumattomia, vähän sanottiin asioita, sitten oltiin paljon kainalossa ja sovittiin. J:kin on päässyt jo tukemaan omasta mielestään, kun alkaa tapahtua. Minulle tarpeellinen tuki on koko ajan tarkoittanut kainaloa ja silityksiä, läsnäoloa ja kuuntelevaa kultaa.

Pelkäsin jo jossakin vaiheessa, että tämä tuen puutteen kokemus jää meidän väliimme. Että kun koen tarvitsevani, en löydä toista ja että se jää kaivamaan. Mutta ymmärsin, että J ei tehnyt sitä siksi, etteikö olisi välittänyt, vaan siksi, ettei osannut. Enkä minä ensin ymmärtänyt neuvoa, että mitä tarvitsen. Puhetta se vain vaati. Ja kainaloa.